KMKT, osa 15: venäjä

Sanotaan, että kieliä oppii huonosti, jos motivaationa on jokin muu kuin itse kieli kulttuureineen ja kansoineen. Uuden kielen oppiminen esimerkiksi paremman työpaikan saamiseksi teilataan typeräksi ajatukseksi useissa kieltenopiskeluoppaissa. Tämä lienee osasyynä yläasteillamme vahvana elävään myyttiin, jonka mukaan ruotsi nyt vain on älyttömän vaikeaa ja siksi kukaan ei opi sitä kunnolla. Oppilaat ajattelevat opiskelevansa ruotsia jonkun muun vaatimuksesta, eikä heitä kiinnosta edes yrittää löytää muita syitä pakkopullalta tuntuvilla tunneilla käymiselle.

Harmillista, sillä joihinkin paikkoihin nyt vain täytyy osata tiettyjä kieliä.  Tietenkin monella alalla englantia pidetään nykyään valitettavan itsestäänselvänä, eikä moneen julkisen puolen työhön pitäisi olla Suomessa asiaa ilman paperilla välttävää ruotsin taitoa.

Tällaisia tietyissä töissä ja tietyillä aloilla tarvittavia kieliä on tietenkin muitakin. Fennougristille olennaisimmat ei-uralilaiset kielet ovat perinteisesti olleet saksa ja venäjä. Saksankielisessäkin maailmassa pärjää nykyään aika usein englannilla, mutta merkittävä määrä saksankielistä ammattikirjallisuutta saa sugrit edelleen tarttumaan saksan oppikirjoihin.

Jos saksalaisten kanssa fennougristiikkaa pohtiessaan pärjääkin englanniksi, venäjästä on kyllä jatkuvasti hyötyä sugrielämässä. Jossain turistien täyttämissä Pietarissa tai Moskovassa varmaan voi pärjätä pitkän viikonlopun ajan tajuamatta mitään edes kyrillisistä kirjaimista, saati sitten paikallisesta kielestä, mutta lähdepä johonkin Siperian syrjäkylille höpisemään lontooksi. Tuleeko syvällisiä keskusteluja? Eikö? Oho.

Itse ajattelin pitkään, että opiskelen venäjää ihan vain selviytyäkseni paremmin sukukansojen parissa puuhastellessani ja lähdekirjallisuutta etsiessäni. Aloin opiskella venäjää itsenäisesti noin kuukautta ennen ensimmäistä Venäjän-matkaani keväällä 2017. Latasin kännykkääni pari kieltenopiskelusovellusta ja pänttäsin niiden kautta turistisanastoa ja käytännöllisiä fraaseja.

En suosittele kenellekään vain yhden opiskelumenetelmän varassa puuhastelua, mutta yllätyin positiivisesti siitä, kuinka tehokkaaksi Memrise-sovellus osoittautui: reissuun lähtiessäni sain kaikki ravintola- ja kauppareissut hoidettua venäjäksi! Eihän niissä kovin montaa lausetta tarvitse osata, mutta kuitenkin.

Samana kesänä päädyin Saranskiin (se on Venäjällä) opettamaan suomea. Opetuksen kieli oli suomi, mutta vapaa-ajalla pääsin treenaamaan venäjääni opiskelijoiden kanssa. Matkalaukku täyttyi paitsi ersän-, myös venäjänkielisistä kirjoista. Reissut Venäjälle vakuuttivat siitä, että haluaisin kulkea ympäri itänaapuriamme myös tulevaisuudessa.

Seuraavana syksynä osallistuin Turun yliopiston kielikeskuksen venäjän kurssille, mutten lopulta käynyt kurssia loppuun. Siellä olisi pitänyt olla hirveän sosiaalinen ja jutella tuntemattomille vaikka mitä! Tämä oli tietenkin shokki fennougristiikan linjan viiden opiskelijan kursseihin tottuneelle itselleni.

Jotenkin siinä toisenkin opiskeluvuoden aikana (2017/2018) pääsi silti eteenpäin venäjän kanssa. Koska olin alkanut päästä piireihin, some-etusivuillani näkyi yhä enemmän uusien kavereiden venäjänkielisiä päivityksiä.

Kokeilin onneani uudestaan Szegedissä. Opiskelin kolme oppituntia viikossa toista vuotta venäjää opiskelevien kanssa. Sinänsä pärjäsin heidän tasollaan ihan hyvin, mutten ollut yhtään tyytyväinen siihen, miten opetus oli järjestetty.

Opiskelimme oikeastaan samanaikaisesti kolmea eri kurssia, joten viikon joka oppitunnilla oli hieman eri painotus. Opettaja oli mukava ja tuntui osaavan hommansa, mutta valitettavasti hänellä ei ollut ollenkaan tarpeeksi aikaa opettaa kaikkea opetussuunnitelmaan ilmeisesti sisällytettyä. Esimerkiksi viikottainen kielioppitunti kului usein kokonaan siihen, että opettaja luetteli seuraavan viikon kotitehtävät ja selitti lyhyesti, mitä niissä kuului tehdä. Läksyjä saattoi olla kymmeniä tehtäviä, eikä niitä tarkistettu koskaan. Tämä olisi voinut toimia, jos käytössä olisi ollut rajattomasti aikaa ja olisin voinut tarkistaa huolellisesti jokaisen vastaukseni esimerkiksi netistä tai jonkun natiivin kanssa. Terveisiä Szegedin slavistiikan laitokselle.

Meni tosiaan aikaa, ennen kuin innostuin venäjästä muutenkin kuin fennougristin apuvälineenä. Vähitellen löysin yhä enemmän venäjänkielisiä artisteja ja kiinnostuin Dostojevskista, Puškinista ja sen sellaisista. Ihan hyvä, koska pelkkänä välinearvona venäjä on aika tympeä kieli opiskella, ja mietein usein, kuinka paljon paremmin käyttäisin aikani jonkin suomalais-ugrilaisen kielen parissa.

Nyt venäjä on tauolla, koska täällä vähän läntisemmässä Euroopassa puhuttavat kielet pitävät kiireisinä. Niin ja mongoli. No, joskus sitten taas.

KMKT, osa 14: ersä

Ersän kieli – siis mikä ihme?

Tässä kohtaa päästään opinnoissani siihen pisteeseen, että alan opiskella sellaista kieltä, josta suuri osa yliopiston ulkopuolisista ystävistäni ei ole kuullut. Tai ehkä joskus koulun äidinkielentunnilla on, mutta suurin osa ei myönnä koskaan kuulleensa sanaa ’ersä’.

Ersä on joka tapauksessa Suomen etäsukukieli, aivan kuin saame tai unkari. Kuten monia muitakin suomalais-ugrilaisia kieliä, sitä puhutaan Venäjällä niin kutsutulla Volgan mutkalla. Ersä (tai ersämordva) on toinen mordvalaiskielistä, ja suurin osa sen puhujista asuu Mordvan tasavallassa. (En mene tässä sen syvemmälle Venäjän aluejakoon, mutta valtava naapurimaamme on jaettu useisiin itsehallinnollisiin osiin, joista eräitä kutsutaan tasavalloiksi.)

Paljonko puhujia ersällä on?

Suurinta osaa Suomen etäsukukielistä puhutaan tosiaan Venäjällä. Ilman Venäjän väestölaskentoja olisi hyvin vaikeaa vetää arvioita puhujamääristä, mutta niidenkin avulla tarkkojen lukujen antaminen on toisinaan hankalaa. Viimeisimmän, vuonna 2010 tehdyn väestölaskennan mukaan noin 37 000 venäjäläistä* puhuu sujuvaa ersää. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että tuo olisi oikea puhujamäärä, sillä lähes 400 000 ihmistä on ilmoittanut puhuvansa sujuvasti mordvaa erottelematta sen tarkemmin, onko kyse ersästä vai mokšasta.

Se, millä tasolla kieltä täytyy puhua voidakseen sanoa puhuvansa sitä sujuvasti, on myös melko subjektiivinen kysymys. Äidinkielen kysyminen ei välttämättä ole sen kannattavampaa, sillä käsitykset äidinkielestä voivat olla keskenään varsin erilaisia, eivätkä luvut välttämättä kerro paljoakaan vastaajien varsinaisesta kielitaidosta.

Miten päädyin opiskelemaan ersää?

Asiaan. Osallistuin fuksisyksynäni ersän kielen verkkokurssille. Kurssia varten käännettiin tekstejä ersästä suomeen ja toisin päin, ja tutustuttiin eritoten kielen kielioppiin. En muistaakseni käynyt kurssia loppuun, mutta oli hauskaa istuskella kirjastossa ja leikkiä sanakirjoilla.

Fuksivuoteni jälkeisenä kesänä päädyin parin sattuman kautta opettamaan suomea Saranskiin, Mordvan tasavallan pääkaupunkiin. Vaikkei ersän verkkokurssista paljon ollutkaan jäänyt mieleen, osasin tuolloin varmaan parempaa ersää kuin venäjää. Kävimme mordvalaiskylissä, opimme paljon heidän kulttuuristaan, ja ostin repullisen kirjoja, joita en todellakaan osannut lukea sanakirjatta. Ersänkielistä kirjallisuutta sai metsästää aika tavalla, mutta kieltä kuulin kaupungilla vain pari kertaa. Puhujamäärä vähenee masentavaa tahtia, eikä kielen tilanne ole kummoinen. Sääli!

Seuraavana syksynä Turussa alkoi lähiopetuksena ersän kielen alkeiskurssi äidinkielisen opettajan johdolla. Koska osasin jo sujuvasti unkaria, viroa ja pohjoissaamea (hah), päätin tietenkin osallistua kurssille. Tykkäsin hirveästi opettajamme tyylistä ja kurssin tehtävistä, ja vuoden opintojen jälkeen pystyin puhumaan ihan hyvää ersää ja käymään keskusteluja monenlaisista arkipäivän aiheista.

Ersän opiskelu oli suomenkielisenä helppoa. Esimerkiksi sijamuotojen ymmärtäminen oli suomen pohjalta vaivatonta, ja sanat jäivät jotenkin helposti mieleen. Vuoden opintojen jälkeen ymmärsin myös yllättävän paljon ersänkielisistä lastenkirjoistani! Valitettavasti olen unohtanut jo paljon, mutta ymmärrän kieltä edelleen jotenkuten. Uskon kuitenkin, että opittu palautuisi aika nopeasti mieleen, kun vain alkaisi kertaamaan.

Ersä oli ensimmäinen kyrillisin aakkosin kirjoitettu opiskelemani kieli. Siihen oli aluksi tottumista, mutta säännöllisen ersän opiskelun aloittaessani hallitsin kyrilliset jo aika hyvin. Lukeminen oli kurssin alkuvaiheessa kiusallisen hidasta, mutta nyt, kaksi vuotta ja aika monta kyrillisin kirjoitettua kieltä myöhemmin, luen kyrillisiä ongelmitta, vaikken edelleenkään samaa tahtia kuin latinalaisia aakkosia.  

KMKT, osa 13: pohjoissaame

Pohjoissaame oli ensimmäinen opiskelemani vähemmistökieli. Hah, meinasin ensin kirjoittaa, että suomalais-ugrilainen vähemmistökieli, mutta tarkemmin ajatellen en todella ollut tätä ennen opiskellut kieltä, joka ei ole minkään maan virallinen kieli.

Pohjoissaamehan on saamen kielistä puhutuin. Sillä on parikymmentä tuhatta Norjan, Ruotsin ja Suomen alueella asuvaa puhujaa, ja se on tunnustettu kansalliskieli kaikissa kolmessa maassa. Pohjoissaamen lisäksi Suomessa puhutaan inarin- ja koltansaamea. Yhä puhuttavia saamen kieliä on yhteensä yhdeksän, joskin niistä pienimmällä, turjansaamella, on enää kaksi äidinkielistä puhujaa. Jos joku siis ihmettelee, miksi kukaan opiskelisi niin pientä kieltä kuin pohjoissaamea, kannattaa ottaa huomioon, että huomattavasti huonomminkin voisi mennä.

Fennougristiikan opintoihin kuuluu pakollisena viisi opintopistettä jotakin saamea. Yliopiston alkaessa tiesin, että haluan kolmantena vuonna vaihtoon, ja koska pohjoissaamen kurssi järjestettiin vain joka toinen vuosi, neuvottelin itseni aineopintoihin kuuluvalle kurssille jo ensimmäisen vuoden kevääksi.

Kurssilla kävimme läpi pohjoissaamen kieliopin ja käänsimme oppikirjojen tekstejä. Käytännön kielitaitoa ei edes yritetty opettaa, mikä oli kyllä ilmoitettu jo kurssikuvauksessa. Sääli silti, ettei Turussa ainakaan noihin aikoihin voinut opiskella saamen kieliä käytännön kautta; jos valmistuu Suomessa suomalais-ugrilaisten kielten asiantuntijaksi, olisi mielestäni syytä hallita edes auttavasti jotain maassamme puhuttavaa suomalais-ugrilaista vähemmistökieltä. Ihan vaikka yleissivistyksen vuoksi.

Pohjoissaamen kurssilla käytimme parin eri kirjasarjan materiaaleja. Toinen oli Dávvin-kirjasarja, mutta toisen nimeä en millään muista. Molemmissa kirjasarjoissa seikkaili Máhtte-niminen heppu, jonka kommellukset tekivät käännettävistä teksteistä melko koomisia. Kirjasarjat olivat kuin jatkoa toisilleen – varoitan jo etukäteen juonipaljastuksista:

Toisessa kirjasarjassa Máhtte tapaa kauniin tytön ja haluaa tämän puhelinnumeron. Tyttö ei vaikuta erityisen kiinnostuneelta, mutta jotenkin jää alkaa sulaa seuraavassa kappaleessa, kun Máhtte yllättää ihastuksensa tunkeutumalla tämän luokse kahville. Myöhemmässä tekstissä – vai toisen kirjasarjan kappaleessa? – Máhtte seikkailee jälleen, sillä perheen auto tai muu vastaava kulkuneuvo jämähtää lumeen. Máhtte kunnon erämiehenä nappaa jostain moottorikelkan ja huristelee sillä kotiin jättäen perheensä keskelle erämaata. En muista, pääsimmekö koskaan opinnoissamme sellaiseen pisteeseen, ettei Máhtte olisi vaikuttanut aivan törpöltä.

Opiskelin pohjoissaamea lopulta sen puolen vuoden kurssin verran. Parrakkaan fennougristikumppanini kanssa keksimme, että olisi hauskaa opiskella jokin saame sellaiselle tasolle, että voisimme ottaa sen yhteiseksi kieleksemme. Haimme syksyllä alkaviin pohjoissaamen etäopintoihin, mutta paikka jäi saamatta ja kielenvaihto toteuttamatta. Koitimme opetella kieltä itseksemme, ja lainasin luettavaksi muun muassa pohoissaamenkielisiä Puppe- ja Muumi-kirjoja, mutta suomeksi jutustelumme jatkui.

Pohjoissaamen kurssi oli siinä mielessä erikoinen, etten ollut koskaan opiskellut kovin teoreettisella kielikurssilla. Tiivistempoisessa kielioppipajatuksessa on puolensa, sillä kieliopin hallitessaan voi periaatteessa kääntää kaikenlaisia tekstejä sanakirjan avulla. Olen pohjoissaamen jälkeen opiskellut muitakin kieliä samankaltaisilla teoriapitoisilla kursseilla, ja vaikka olen sittemmin todennut opiskelevani kieltä mieluiten muin tavoin, ovat käytännön kielitaitoon tähtäämättömät kurssit oikein jees etenkin silloin, kun tiedossa ei ole käytännön tilanteita, joissa kieltä voisi tarvita. Esimerkiksi tutkija voi päästä pitkällekin osaamatta käsittelemäänsä kieltä ollenkaan, enkä minäkään ihan heti keksi, kenen kanssa kävisin keskusteluja vaikkapa Siperiassa puhuttavilla samojedikielillä.

Pohjoissaamen puhujia nyt kuitenkin on siellä täällä Suomessa, Yle julkaisee saamenkielisiä uutisia, ja saamen kielen osaajia kaivataan monenlaisiin hommiin. Siinä mielessä siis sääli, että Suomen eteläosissa kielikurssitarjonta on Helsinkiä lukuunottamatta aika rajallista. Toisaalta viisi opintopistettä jotain kieltä on niin pieni määrä, että ehkä on perusteltua tarjota sen puitteissa kielentutkimuksen opiskelijoille nimenomaan aimo annos kielioppia. Hankalaa!

Nykyään Turussa on hieman parempi tilanne, sillä jatko-opiskelijat ovat pitäneet koltan- ja eteläsaamen kursseja, joilla ilmeisesti keskitytään myös käytännön kielitaidon kehittämiseen. Itse en joudu Turun saameasioilla päätäni vaivaamaan lähiaikoina, sillä muutan syyskuussa Inariin ihan vain saameilemaan.

Kielimatkailijan kielitarinat, osa 12: unkari

Aloitin unkarin opiskelun samaan aikaan kuin viron, vuoden 2016 syksyllä. Kuten edellisessä postauksessa totesin, virosta sai ihan hyvin kiinni lyhyenkin opiskelun jälkeen – ihmekös, onhan kyseessä lähisukukielemme. Unkarin kanssa vauhtiin pääsi odotuksenmukaisesti hitaammin. Etenemistahtimme ei ollut huima, ja ensimmäisen kurssin päätteeksi osasin lähinnä esittäytyä, taivuttaa verbejä preesensissä ja kertoa, mitä laukussani on.

Vuonna 2017 aloin innostua. Suomalais-ugrilainen maailma alkoi näyttäytyä yhä mielenkiintoisempana ja monipuolisempana ja ymmärsin, että unkaria osaamalla piireihin pääsisi varmasti helpommin. Hain apurahaa unkarin kesäkurssille ja pääsin sen turvin viettämään kesällä kuukauden Pécsissä, eteläunkarilaisessa kaupungissa.

Vaikka osasin kieltä hakuprosessin aikana vain vähän, kirjoitin vaaditut motivaatiokirjeet ja ansioluettelon unkariksi. En tiedä, vaikuttiko se apurahan saamiseen, mutta itselleni tuli tunne, että pystyin tekemään jotain ihan oikeaa unkariksi.

Kesäkurssin ensimmäisenä iltana yliopisto oli järjestänyt jonkinlaiset grillibileet, joissa oli tarkoitus tutustua muihin. Juttelin hetken erään unkarinopettajan kanssa, mutta vaihdoimme pian englantiin, sillä olin jo esittäytynyt, kysynyt muutaman kysymyksen ja taivuttanut osaamani verbit. Koska en kokenut kohteliaaksi kysyä, mitä opettajalla on laukussaan, mahdollisuudet jatkaa keskustelua unkariksi olivat olemattomat.

Kesäkurssi osoittautui varsin intensiiviseksi. Opetusta oli päivittäin neljä ja puoli tuntia, minkä jälkeen järjestettiin erilaisia opiskelua tukevia vapaa-ajan aktiviteetteja. Muutos oli merkittävä, sillä edellisen lukuvuoden aikana olin opiskellut unkaria vain kaksi luentoa viikossa.

Kesäkurssilla käytössämme oli aivan mahtava kirjasarja MagyarOK. Kurssin hintaan kuuluivat tunneilla käyttämämme A2-tason teksti- ja harjoituskirja, mutta tykästyin kirjasarjaan niin paljon, että ostin ennen lähtöäni myös B1- ja jatkotason kirjat.

Suomeen palattuani hamusin kaikki mahdolliset unkarin kielen kurssit, ja pystyin näin jatkamaan opintojani muutaman viikkotunnin tahdilla. Toisen opiskeluvuoteni päätteeksi minun olisi pitänyt opetussuunnitelman mukaan olla tasolla B2 tai jopa C1, mutta vaikka olin monia ryhmäläisiäni edellä kesäkurssivisiittini ansiosta, olisi ollut naurettavaa väittää, että tasoni olisi ollut noin korkea.

Toisena opiskeluvuonna tapasin ensi kertaa Unkarissa opiskelevia kollegoitani. Vaikka kesäkurssin jälkeen olinkin osannut höpistä vaikka mitä vajavaisine sanavarastoineni, olin seuraavaan kevätlukukauteen mennessä pudonnut keskustelutaidoissani taas kassinsisällönesittelytasolle. Erona aiempaan tuntui olevan lähinnä se, että menneen ajan muodot opittuani pystyin kertomaan myös sen, mitä kassissani oli aiemmin ollut.

Onneksi tapaamani unkarilaiset puhuivat upeaa suomea, eikä minun taaskaan tarvinnut kysellä kenenkään matkatavaroista keskustelun mahdollistaakseni. Uudet ystäväni opettivat minulle unkarinkielisiä lauluja ja kehuivat aksenttiani (mikä ei ole kovin iso meriitti, unkari on nimittäin suomen puhujalle aika helppoa äännettävää, kunhan muutamasta suomen kielestä puuttuvasta äännekummajaisesta pääsee yli).

Hain jälleen kesäkurssille mutta hyvin pian kesäkurssihaun jälkeen myös vaihto-opiskelijaksi Unkariin. Olin jo pidempään suunnitellut lähteväni puoleksi vuodeksi Budapestiin, mutta jossain vaiheessa hakuprosessia päätinkin hakea vuodeksi Szegediin, eteläiseen yliopistokaupunkiin.

Parhaana (ja kenties ainoana) hakijana sain apurahan ja muutin Szegediin viime syyskuussa. Siihen mennessä osasin jo kirjoittaa unkaria ihan kivasti ja ymmärsin kuulemaani, mikä helpotti elämää merkittävästi. Suurin osa Szegedin suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen laitoksen henkilökunnasta puhuu hyvää suomea, mutta opiskelin lähes kaikki kurssini unkariksi.

Pystyin aika hyvin perustelemaan hiljaisuuttani suomalaisuudella. Suurin osa oppitunneistani oli vieraiden kielten opiskelua, joten unkarilaiset kanssaopiskelijatkin joutuivat mongertamaan kummallisilla kielillä samalla tasolla kuin minäkin. Vähitellen uskaltauduin puhumaan yhä enemmän unkaria, kun tutustuin moniin englantia huonosti osaaviin ihmisiin.

Aina kun olen eksynyt muiden vaihto-opiskelijoiden kanssa samoihin pippaloihin, he valittavat unkarilaisten epäystävällisyydestä. Itselläni ei ole ollut minkäänlaisia ongelmia paikallisten kanssa ystävystymisessä, mistä saanen kiittää toisaalta kielitaitoani ja toisaalta sitä yksinkertaista tosiseikkaa, että olen täällä opiskelevista (Erasmus-)vaihtareista yksi ainoita, joka opiskelee unkarilaisten kanssa yhdessä unkarinkielisillä kursseilla.

Saan kyllä edelleen jatkuvasti selittää, miksi ylipäätään osaan unkaria. Hommaa ei yleensä helpota se, että harva täkäläisistä kuuntelijoistani uskoo unkarin olevan suomen sukukieli. Silloin kun uskoo, pystyn selittämään, että opiskelen suomalais-ugrilaisia kieliä ja opintoihin kuuluu pakollisena unkarin opiskelua. Usein ihmiset ovat myös uteliaita kuulemaan, onko unkari todella maailman vaikein kieli. Oli kysyjä mitä tahansa mieltä kielisukulaisuudestamme, kerron usein, että äidinkieleni logiikka auttaa unkarin kieliopin ymmärtämisessä.

Nykyään puhun unkaria melko vaivatta. On yhä paljon aihealueita, joiden sanastoa en hallitse, mutta selviän ongelmitta arjestani täällä ja kaikenlaisista asiakaspalvelutilanteista ja virallisista säädöistä. Niiden suomea kadehdittavan hyvin osaavien unkarilaisten kanssa puhun nykyään myös unkaria, ja pystyn näin hengaamaan myös suomea taitamattomien unkarilaisten fennougristien kanssa. Kivaa!

Juuri tällä viikolla olin muuten Budapestissä viettämässä iltaa porukassa, jossa oli lisäkseni muita suomalaisia, tsekki ja pari Venäjältä kotoisin olevaa udmurttia. Ainoa koko porukan hallitsema vieras kieli oli unkari, joten voin jatkossa entistä tomerammin todeta, että kaikki, jotka väittävät, ettei näin pienestä kielestä ole kansainvälisen kommunikaation välineeksi, ovat pöljiä.

Väite on kyllä muutenkin niin monin osin pielessä, että siitä pitää varmaan kirjoittaa ihan oma postauksensa.

Kielimatkailijan kielitarinat, osa 11: viro

”[N]yrkkisääntönä [viron] oppimiseen on, että kun viron kielen kuuntelu ei suomalaista enää naurata, oppii kielen nopeasti.”

Tämä vinkki mielessä aloitin ensimmäisen vieraan suomalais-ugrilaisen kielen opiskelun yliopistoon tullesssani. Pohdin hetken, aloittaisinko viron vai unkarin, kunnes päätin aloittaa molemmat.

Viron kurssilla oli vaikka kuinka paljon opiskelijoita. Suurin osa oli humanistisesta tiedekunnasta, mutta paikalle oli eksynyt jokunen luonnontieteilijäkin. Käytimme oppimateriaalina natiivin opettajamme tekemää kirjasta, ja kakkoskurssilla pääsimme jo kirjoittamaan kaikenlaisia hauskoja kirjoitelmia, kuten lahjatoivelistan joulupukille.

Puolta vuotta pidempään en lopulta opiskellut, sillä olin täyttänyt kevätlukukauteni alkupuolen sen verran tehokkaasti kaikella, että jätin kolmannen kurssin kesken, eikä jatkaminen siitä eteenpäin onnistunut ilman kolmoskurssin loppumerkintää. No jaa, ehkä seuraavassa tutkinnossa.

Puolen vuoden aikana koen saaneeni ihan ok:n käsityksen viron kieliopista ja sen merkittävimmistä eroista suomeen. Jos nykyään puhun viroa, käytän kyllä melko innokkaasti kaikkea muistamaani taivutusoppia, mutta suurin osa sanastostani on jonkinlaista hieman virolaistettua suomea. Parempi sekin kuin tilata Tallinnan-reissullaan viinilasinsa englanniksi.

Ensimmäisiin virolaisiin tutustuin kunnolla toisena opiskeluvuonnani, kun opiskelijakavereineni teimme pari reissua Tarttoon sikäläisiä suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen opiskelijoita tapaamaan. Puhuin parhaani mukaan viroa, mutta aika nopeasti kävi selväksi, että heistä lähes kaikki puhuvat niin hyvää suomea, ettei minun yrityksissäni ollut juuri mieltä. Muutaman kanssa yhteistä itämerensuomalaista kieltä ei ole, joten heidän kanssaan voi keskustella niin, että minä puhun viroa ja he suomea. Olisi kyllä kiva ihan oikeasti osata viroa.

Nykyään tie vie Viroon tasaisin väliajoin, ja sikäläisiin törmää vähintään pari kertaa vuodessa erinäisissä opiskelijoita yhteen kokoavissa kemuissa. Tarttoon ehdin viime vuonna hurahtaa täysin, ja sinne voisi lähteä uudelleen kyllä ihan koska tahansa. Hirmu kiva kaupunki, viettäisin siellä mielelläni pidemmänkin pätkän viroa ja kielitieteitä opiskellen. Ehkä tosiaan seuraavassa tutkinnossa.

Kielimatkailijan kielitarinat, osa 10: kiina

Ihmisillä on hassuja näkemyksiä siitä, mikä kieli on maailman vaikein. Ulkomailla reissatessaan saa usein kuulla suomen olevan maailman vaikein kieli, mutta äidinkielinen suomen puhuja harvemmin vastaa niin. Aika yleinen mielipide on, että kaikista vaikein on kiina.

Hohhoijaa.

Ennen kuin osallistuin lukioaikanani kahdelle mandariinikiinan kurssille, olin jo lukenut kielestä jonkin verran. Tiesin, että kyseessä on isoloiva kieli, eli sanoja ei taivuteta juuri ollenkaan. Tiesin myös, että sävelkorkeuden eli toonien vaihtelu muuttaa sanan merkitystä. Luonnollisesti olin myös nähnyt kiinalaisia merkkejä, olinhan opiskellutkin niitä hieman japanin kursseilla.

Voisi siis sanoa, että minulla oli jonkinlainen käsitys siitä, millainen kieli mandariinikiina on. Olin myös opiskellut kieliä tarpeeksi ymmärtääkseni, että jokaisessa kielessä on omat vaikeutensa eikä sellaista kieltä olekaan, joka olisi universaalisti maailman vaikein. Suomi voi olla vaikeaa äidinkieliselle ranskan puhujalle muttei varmasti yhtä vaikeaa virolaiselle. Mandariinikiina voi olla vaikeaa suomalaiselle, mutta jonkin toisen kiinan kielen taitajalle se tuskin on yhtä hankalaa.

Lukion kolmannen vuoden keväänä kävin kiinan alkeiskurssin työväenopistossa, abikeväänä sama opettaja järjesti kaksi kurssia lukiossamme. Kuten arvata saattaa, emme kahden kurssin aikana päässeet kovin pitkälle. Kulutimme paljon aikaa merkkien piirtämisen opetteluun, mikä oli varmasti olennaista, mutta järjestys ja logiikka ei kokemukseni mukaan juuri eronnut japanista, jota olin jo ehtinyt opiskella.

Toinen juttu, jonka opetteluun kulutimme varmaan puolet kurssista, oli numerot! Ne kyllä sitten oppikin aika hyvin. Niissä ei ollut suomalaisen silmään muuta erikoista kuin se, että myös luvulle 10 000 oli oma sanansa. Ei siis sanottu shí+qiān (kymmenen+tuhat) vaan wàn (kymmenentuhatta). Sittemmin olen tajunnut, ettei meille kerrottu, miten sata tuhatta sanottaisiin. Olisiko se kymmenen kymmenentuhatta vai onko sille oma sanansa?

Kiinan kurssit olivat ensimmäinen kosketukseni siihen, millaista on opiskella natiivin opettajan johdolla. Opettajamme oli muistaakseni matemaatikko, eikä hänellä ollut minkäänlaista kielitieteellistä koulutusta. Ainakaan alkeiskursseilla se ei kuitenkaan osoittautunut ongelmaksi, emmehän lopulta käsitelleet kovin monimutkaisia asioita.

Riittääköhän se, että puhuu jotain kieltä äidinkielenä, muissakin kaupungeissa siihen, että pääsee työväenopistoon opettamaan kyseistä kieltä? Vai onkohan se juttu vain Porissa?

Kiinan opettajamme oli myös siinä mielessä eksoottinen heppu, että hän oli yksi harvoista tapaamistamme sujuvaa suomea aikuisiällä oppineista maahanmuuttajista! Ainakaan 2010-luvun alkupuolella Pori ei todellakaan ollut paikka, jossa monikulttuuriset kohtaamiset olisivat olleet arkipäivää kenelle tahansa koululaiselle/lukiolaiselle. Olihan suomenruotsikin lähinnä urbaanilegenda niille, jotka eivät olleet vierailleet Tamperetta kauempana. Kuvittelisin, että nykyään tilanne on jo parempi, eikä ensimmäisiä kohtaamisia suomea vieraana kielenä puhuvien kanssa tarvitse odottaa aikuiskään saakka.

(Toim. huom. okei, ala-asteellamme oli yksi yhdysvaltalainen opettaja. Ja pianonsoitonopettajani oli Bulgariasta. Ja taidekoulussa opetti yksi georgialainen. Ja kaupungin ainoan kiinalaisen ravintolan omistajat olivat kiinalaisia. Ehkä meno ei ollutkaan niin toivotonta.)

A(a)siaan. Olisin kaivannut kiinan opetukselta jo tuolloin jämäkämpää otetta kielioppiin. Kahden kurssin aikana on vaikea saavuttaa kovin korkeaa tasoa, joten olisin mieluummin vain kuullut kielestä ”kaiken jännän” eli sen, mitä kielen oletuksissani yksinkertainen kielioppi kätkee sisäänsä ja millaisista osista kiinalaiset merkit koostuvat. Uskon, että nämä asiat selvittämällä pääsisi jo aika hyvään vauhtiin kielen opiskelussa.

Tänä lukuvuonna olen innostunut mongolista. Sitä opetetaan Unkarissa ainakin Szegedin yliopiston altaistiikan laitoksella. Altaistiikka tutkii turkkilaisia, mongolilaisia ja tunguusilaisia kieliä, joiden on epäilty kuuluvan samaan kielikuntaan mutta joiden mahdollisesta kielisukulaisuudesta ei ole säilynyt riittäviä todisteita nykypäivään. Toisinaan nk. altailaiseen kielikuntaan sijoitetaan myös japani ja korea, ja kaikkien näiden on veikattu olevan sukua myös suomelle ja muille suomalais-ugrilaisille kielille.

Oli altailaisen kielisuvun olemassaolosta mitä mieltä tahansa, altaistiikka on kivaa hommaa. Koska aika monta altaistiikan alaan kuuluvista kielistä puhutaan Aasiassa, olennaisia apukieliä altaistille ovat esimerkiksi venäjä ja kiina. Jos satun hurahtamaan nykyistä syvemmin vaikkapa mongolistiikkaan, jatkaisin todennäköisesti kiinan opiskelua ennemmin tai myöhemmin.

Tai sitten voisi opiskella sujuvaa saamea, muuttaa Lappiin ja perustaa matkailuyrityksen. Silloinkin kiina olisi varmaan aikas pop.

Kielimatkailijan kielitarinat, osa 9: islanti

Muistan, kuinka paljon tuuli. Bussin ikkunasta sitä ei nähnyt, koska missään ei ollut puita, mutta heti kun kuski oli jättänyt minut tien laitaan, meinasin kellahtaa kumoon ilmavirran vaikutuksesta. Kuulokkeissa soi David Bowien Space Oddity.

Olin juuri saapunut eräälle Pohjois-Islannin kylmimmistä ympärivuotisesti asutetuista paikoista. Tai siis kahdeksan kilometrin päähän sieltä. Kädessäni pidin puhelintani, joka oli hetki sitten kadottanut kentän täysin. Saatoin vain luottaa, että aiempi viestini saapumisajankohdastani oli mennyt perille ja että pian minut noudettaisiin majatalolle, joka tulisi olemaan kotini ja työpaikkani seuraavien kolmen kuukauden ajan.

Se oli ensimmäinen kerta, kun matkustin yksin. Ja tuona hetkenä minä todella koin olevani yksin.

Sittemmin olen ymmärtänyt, kuinka suuri merkitys Islannin-matkallani onkaan ollut elämässäni ja itsenäistymisessäni. Opin reissun aikana älyttömän paljon itsestäni ja matkustamisesta. Tiesin lähteväni opiskelemaan kielitiedettä seuraavan lukuvuoden jälkeen. Kaikki tuntui helpolta.

Islannin kieli on jäänyt mieleeni kielenä, joka näytteli isoa roolia omien siipieni kantavuutta treenaillessa. Liekö sattumaa, että se oli ensimmäinen täysin itsenäisesti opiskelemani kieli.

Vaikka Porin kielitarjonta oli yllättänyt iloisesti jo esimerkiksi japanin ja kiinan osalta, oli päivänselvää, että islantia minulle ei opettaisi kukaan. Etsin siis netistä mahdollisimman paljon materiaaleja ja yritin kasata alkeistason kielitaitoa niiden pohjalta. Nettikavereideni avustuksella sain käsiini pari oppikirjaa, ja erilaiset sanastonopiskelusovellukset kuten Anki ja Memrise tarjosivat aika hyviä resursseja tarpeisiini.

Tuolloin opiskelin lukiossa ruotsia, ranskaa ja saksaa sekä työväenopistolla kiinaa. Islannin sanoja treenasin aina, kun virallisemmilta velvollisuuksiltani ehdin. Muutaman minuutin ennen tanssitreenien alkua, autossa matkalla kouluun tai aamupalapöydässä. Sanastosovellukset näyttivät kehitykseni konkreettisina lukuina, ja opittujen sanojen määrän nostaminen oli positiivisesti koukuttavaa.

Pääsin testaamaan kielitaitoani tositilanteessa, kun tilasin itselleni vesipullon lentokoneessa matkalla Helsingistä Reykjavikiin. Islantilainen lentoemäntä hymyili leveästi, ja uskon, että (melko vaatimaton) yritykseni puhua islantia teki vaikutuksen. Koneen laskeutuessa sanottiin englanniksi ’tervetuloa Reykjavikiin’ mutta islanniksi ’tervetuloa kotiin’.

Työpaikan kieli oli englanti. Suurin osa asiakkaistamme oli ulkomaalaisia turisteja, joiden prioriteettilistan kärkipäästä löytyi islannin opiskelun sijaan lähinnä kuumien lähteiden metsästämistä ja islanninhevosilla ratsastamista. Hyviä hommia nekin, ei sillä. Satunnaisten islantilaisten asiakkaiden kanssa pyrin puhumaan islantia, ja homma sujui hyvin, kunhan tilaukset eivät olleet kauheasti kahvikupposta monimutkaisempia.

Majatalon leipuri näki kiitettävästi vaivaa opettaessaan minulle kaikenlaista pientä islanniksi, mutta kesän edetessä työpäivät alkoivat olla niin pitkiä ja hektisiä, ettei kenelläkään ollut aikaa pienen linguafiilin kaitsemiseen. Muuta juttuseuraa tai kielenkäyttötilanteita ei yksinkertaisesti ollut, sillä työpaikallani asuivat ainoastaan työntekijät, ja lähimmät naapurit löytyivät neljänkymmenen kilometrin päästä.

Kun olin ollut töissä kuukauden, pomoni sanoi lounastauolla: ”Iida, tästä lähtien minä ja sinä keskustelemme vain islanniksi.” ”Sitten emme tule puhumaan paljon,” totesin.

Pari hyvää hetkeä islannin kielen kanssa kyllä oli. Sain olla aika paljon tekemisissä paikallisten pankkien kanssa, ja alkeellinenkin kielitaitoni teki pankkivirkailijoiden kanssa kommunikoimisesta mielekkäämpää. Melkein kaikki tapaamani islantilaiset puhuivat kuitenkin erinomaista englantia, joten kahvilakeskusteluja pidemmät rupattelut hoidettiin sillä.

Tykästyin kieleen reissullani niin paljon, että suunnittelin lähteväni yliopistoon opiskelemaan pohjoismaisia kieliä. Hautasin vision aika nopeasti tutkailtuani yliopistojen kurssitarjontaa ja huomattuani, että islantia on monissa paikoissa 180 opintopisteen tutkinnosta noin viiden opintopisteen verran.

Kotoani löytyy nyt pari islanninkielistä kirjaa, joista ilokseni ymmärrän yhä melko paljon. Tuntuu, että etenkin kirjoitettua tekstiä ymmärtää aika kivasti perusasiat opiskelleena ja ruotsintaitoisena.

Koko kesän paras islannin kieleen  liittyvä muistoni oli se, kun asiakkaakseni saapui turistinainen taskusanakirja kädessään. Hän tuijotteli keskittyneesti vuoroin sanakirjaa, vuoroin kahvilamme hinnastoa, ja lopulta sopersi tilauksensa hieman anteeksi pyydellen islanniksi. Hymyilin lempeästi, hoidin tilanteen islanniksi enkä koskaan kertonut, että hänen islantinsa oli todennäköisesti parempaa kuin omani.

Kielimatkailijan kielitarinat, osa 8: japani

Pienenä minusta piti tulla Pokémon-kouluttaja. Minulla oli hieno kokoelma erilaisia Pokémon-figuureja, ja seinääni koristi suuri juliste, josta saattoi oppia sadan ensimmäisen pokemonin nimet. Istuin tuntikausia tietokoneen äärellä kummisetäni sylissä ja pistin hänet kääntämään minulle englanninkielisiä sivustoja, joilla kerrottiin kunkin pokemonin ominaisuuksista ja luontaisesta elinympäristöstä sekä muista sellaisista seikoista, jotka jokaisen itseään kunnioittavan Pokémon-kouluttajan tulisi tietää.

Pokémon-kouluttajan ura jäi, mutta Pokémon-pelejä pelasin kovasti esiteininä. Samoihin aikoihin sijoittuu suloinen – joskin kiusallinen – menneisyyteni j-popfanina. Meillä oli muutaman japaniernun (mikäli mua nuoremmat jonnet ei muista, ernu tarkoittaa erilaista nuorta) muodostama porukka, jonka kanssa kulutimme ikuisuuksia kikattamalla, syömällä japanilaisia suklaakeksejä ja keskustelemalla lempibändiemme lyriikoista ja bändien sisäisistä draamoista. Oi aikoja!

Suuri osa kaveriporukastani oli hommassa minua intensiivisemmin mukana, tiesi aiheesta paljon enemmän ja opiskeli myös japanin kieltä. Tuolloin opin itsekin erinäisiä sanoja, kuten otaku, kawaii ja nippon, mutta kovin uskottavaa keskustelua näistä joka ernun perustermeistä ei pystynyt kasaamaan. Jotenkin mielessä kummittelivat erinäiset huhut siitä, että japani olisi hirmuisen vaikeaa. Käsittämättömiä merkkejäkin käyttivät.

Kun lopulta pääsin lukion toisena vuonna japanin kursseille, olivat japanifanitukseni jääneet jo kauas historiaan, aikaan, josta ei ole jäänyt todistusaineistoa edes Facebookkiin. Ihan hyvä vain. Kielestä innostuin kuitenkin kovasti. Opettelimme ensimmäisen kurssin aikana hiraganat ja katakanat eli japanin kirjoittamiseen käytettävät tavumerkistöt, eivätkä ne lopulta olleet yhtään hirveitä. Kielioppi erosi merkittävästi aiemmin opiskelemistani indoeurooppalaisista kielistä, mutta oli ainoastaan mielenkiintoista oppia itselleni täysin uutta tapaa ilmaista merkityksiä.

Meillä oli myös ihana opettaja. Hän oli viettänyt itse vuoden Japanissa vaihto-opiskelijana, ja oli selvää, että hän oli todella innoissaan opettamastaan aineesta. Oli mahtavaa kuunnella juttuja sikäläisestä kulttuurista, ja hänellä oli poikkeavan hilpeitä, toisinaan melko mustalla huumorilla höystettyjä esimerkkilauseita.

Käytimme oppikirjanamme ilmeisesti ainoaa suomenkielistä japanin kielen oppikirjaa nimeltä Michi – tie japanin kieleen. Ihan hyvä kirja. Siitä on kakkososakin, mutta niin pitkälle emme kolmen lukiokurssin aikana koskaan päässeet. Kirjan tyyli kirjoittaa tekstit ja sanalistat myös (tai ainoastaan) latinalaisilla aakkosilla ei varmastikaan palvele kaikkia. Uskon, että olisin itse oppinut tavumerkit nopeammin, jos ne olisivat oikeasti olleet ainoa tapa lukea kappaleita. Kielioppia tuli kuitenkin mukavaa tahtia, selitykset tuntuivat ymmärrettäviltä ja jokaisessa kappaleessa oli paljon tehtäviä. Voin suositella, vaikken olekaan varma, kuinka hyvin kirja sopisi itseopiskelun päävälineeksi.

Lukiokurssien jälkeen innostukseni japanilaiseen populaarikulttuuriin palasi, sillä löysin animen ihmeellisen maailman. Yliopistossa aikaa on jäänyt sillekin harmillisen vähän, mutta lukiossa kaavailin opiskelevani täydellistä japania ja katsovani sitten kaikki animet alkuperäiskielellä. Ehkä vielä joskus.

Japani on kyllä jännä kieli. Tykkäsin hirveästi opiskella kanjeja, siis niitä kiinalaisperäisiä merkkejä, joita japanissa käytetään sanavartalon ilmaisemiseen. Kyseisiä merkkejä pitäisi osata pari tuhatta, jotta esimerkiksi japaninkielistä sanomalehteä voisi lukea. Kun homman perusperiaatteet oppii, ei tuo määrä kuulosta enää ihan niin kauhealta, mutta onhan siinä silti tekemistä. Itse opin lukioiaikoina toistasataa merkkiä melko pienellä vaivalla, joten uskon, että jatkokin luonnistuisi ihan hyvin.

Kielimatkailijan kielitarinat, osa 7: espanja

Teini-ikäisenä käytin aktiivisesti sellaista sosiaalista mediaa kuin tumblr. Siellä oli aika hyvä kielimeno, ja seurasin monia varsin siistejä polyglotteja. Eräs tyyppi piti siellä blogia, jossa opetti muille espanjan kieltä ja kertoili kaikenlaista jännää espanjankielisten alueiden kulttuureista. Bloggaajan asiantuntevuus ja rento meininki tekivät vaikutuksen, ja aloin vakavissani harkita espanjan opiskelua.

Näihin aikoihin aloin olla jo aivan solmussa lukujärjestykseni sumplimisen kanssa, sillä esimerkiksi ranskan, saksan ja pitkän matematiikan kurssit oli melko lailla pakko ottaa juuri silloin kun ne satuttiin järjestämään. En edes tiedä, miten siinä onnistuin, mutta jotenkin sain kaiken tämän sekaan ängettyä espanjan kursseja. Totesin, että koska osasin jo aika hyvää ranskaa, pystyneisin huoletta skippaamaan alkeiskurssin. Näin sitten teinkin, ihan hyvällä menestyksellä.

Sitten ryhdyin villiksi ja napsin sekä ensimmäisen että toisen vuoden espanjankursseja. Jossain vaiheessa opiskelin samanaikaisesti kolmos- ja seiskakurssia, vakaana ajatuksenani kirjoittaa B3-espanja abikeväänä. Jälkikäteen en ole ihan varma, mitä oikein ajattelin. Espanjantunneilla en oikein viihtynyt, enkä lopulta suorittanut kielestä kuin muistaakseni neljä kurssia. Ihan hyvin siinä ranskan pohjalta pärjäsi, ja jotenkin sanat tuntuivat jäävän aika kivasti päähän. Sellaiset verbiopin ihanuudet kuin vaikkapa subjunktiivi eivät tuntuneet enää missään.

Espanjaa opiskellessani tajusin, kuinka erilaisia asioita eri kieliä opiskelevat oppivat vaikkapa ensimmäisen opiskeluvuotensa aikana, ja kuinka paljon oppikirjojen painotukset voivat toisistaan erota. Käyttämämme Acciónoli mielestäni aika hyvä kirjasarja, mutta selkeästi kirjoitettu sillä ajatuksella, että siitä opiskeleva pystyisi hyödyntämään kielitaitoaan vaikkapa turistina Barcelonassa. Samaan aikaan opiskelin samalla tasolla saksaa, mutta oppikirjamme painotti selkeästi enemmän esimerkiksi politiikkaa, taloutta ja työelämän asioita.

Vaikkei espanjasta lopulta tullut suurta rakkauttani, sen opiskelu osoitti, että voisin aika huoletta jatkaa tulevaisuudessa jonkin toisen romaanisen kielen parissa ja hyötyä ranskan osaamisestani. (Yllättyikö joku? Eikö?) Ja käytänpä minä nykyään viikottain espanjaa, sillä opiskelen baskia, ja oppikirjamme apukieli on espanja! Että eivät nekään kurssit ihan hukkaan menneet.

Baskin opiskelu voisi olla hyvä syy matkustaa lähivuosina Espanjaan. Myös Etelä-Amerikka viehättää, mutta etenkin nyt kun olen päättänyt vähentää lentomatkailun minimiin, ajatus siellä päin kiertelystä tuntuu aika kaukaiselta.



Kielimatkailijan kielitarinat, osa 6: saksa

Olin kolmosesta ysiin musiikkiluokilla ja opiskelin viidenneltä luokalta eteenpäin ranskaa. Kumpaankin minua kannustettiin kotoa, enkä ollut itse suunnitellut ainevalintojeni seurauksia paljoakaan. Tykkäsin jo peruskoulussa hirveästi kaikenlaisten uusien asioiden aloittamisesta ja selasin aina innolla kaikenlaiset työväenopiston kurssiluettelot ynnä muut, vaikka harrastin jo valmiiksi enemmän asioita kuin mihin aikani oikeastaan riitti.

Tälle uusia asioita hamuavalle esiteinille tuli hirveänä järkytyksenä tieto siitä, että koska minulla musiikkiluokkalaisena oli ekstramäärä musiikkia ja koska opiskelin yhä ranskaa, en saisi ottaa ainuttakaan valinnaista ainetta kahdeksannella luokalla. Pettymys oli suuri, sillä olisin halunnut opiskella myös saksaa. (Lopulta halukkaita oli joka tapauksessa vain kaksi, eikä ryhmää siis muodostettu. Pahuksen Pori.)

 Lukioon ei onneksi ollut enää pitkä aika, ja pääsin aloittamaan saksan B3-kielenä. Jos siihen mennessä olin jotenkuten päässyt yli ala-asteen ranskankirjatraumoista, palautti käyttämämme Panorama Deutsch mieleeni sen, kuinka hupsuja juttuja oppikirjoihin päästettiinkään. Ensimmäisellä oppitunnilla opin sellaisia hyötysanoja kuin ’lasijonglööri’ ja ’kykyjenetsintäkilpailu’. Myöhemmin opin ehkäisymenetelmiä käsittelevässä kappaleessa, että himokkailla nuorukaisilla on jotain, mitä kutsutaan ’testosteronipeliksi’, ja että se voi täyttyä hormoneista. Samoihin aikoihin opin myös lauseen deine Popo ist wirklich supersexy,  ’peppusi on superseksikäs’.

Kuten ranskankirjaakin puolustellessani totesin, eihän sitä koskaan tiedä, mitä fraaseja elämässään vielä kaipaa. Toistaiseksi ovat saksalaiset testosteronipelit ja herkkupeput jääneet kokematta, mutta ainakin voin olla varma, ettei se johdu vajavaisesta kielitaidostani!

Huomasin saksaa opiskellessani nauttivani toden teolla kielten opiskelusta. Sanakokeita alkoi olla lähes päivittäin, olihan opiskeltavia kieliä jo neljä, mutta vaikka jossain kohtaa aloin kyseenalaistaa koko sanakoeperinteen mielekkyyden, intoni kielten opiskeluun ei laantunut. Saksan kautta ystävystyin aiemmassa blogitekstissä mainitsemani Siljan kanssa, ja koska hän osoittautui nopeasti aivan ässäksi saksassa, oli hän hyvää seuraa siinäkin mielessä. Istuimme eri puolilla luokkaa, mutta loimme aina myötätuntoisia katseita toisiimme opettajan soittaessa melko kauheita saksalaisia ysäripoppibiisejä.

Kieli-intomme lisäksi meitä yhdisti rakkaus saksalaiseen industrial metal -musiikkiin. Tyylisuunnan tunnetuimpia edustajia taitavat olla Rammstein ja Oomph!, joiden lyriikoista oppii muuten huomattavasti mielenkiintoisempaa sanastoa kuin Panorama Deutsch -kirjasarjasta. Suosittelen kaikille, vaikka saksanopettaja pyöräyttelisikin silmiään.

Päädyin Berliiniin kahdesti lukion aikana. Ensin saksanryhmämme kanssa opintoretkelle, sitten polyglottien konferenssiin. Molemmat olivat mukavia reissuja. Opintoretkestä jäivät mieleen tunnelmalliset joulutorit, ja polyglottikonferenssi sinetoi jo aiemmin varmistuneen päätöksen hankkia kielistä itselleni ammatti.

Ylioppilaskirjoitusten jälkeen en ole oikeastaan opiskellut saksaa. Yliopistossa kieltä on kyllä päässyt käyttämään esimerkiksi kandin lähdekirjallisuutta lukiessa, ja saksaksi on löytynyt aika hyvin oppimateriaaleja muille kielille. Parin vuoden sisällä tie on vienyt useamman kerran saksankielisiin paikkoihin, kuten Hampuriin ja Wieniin, joissa on järjestetty alamme opiskelijatapahtumia ja intensiivikursseja.

Jotenkaan Saksa ei vakuuta. Kyllä esimerkiksi Berliinissä ja Hampurissa on kiva vierailla, mutten usko, että viihtyisin maassa esimerkiksi kokonaista lukuvuotta. Oikeastaan kyseinen kielikin on vähän sellainen, että tällä hetkellä olen ihan tyytyväinen pystyessäni lukemaan erinäisiä juttuja saksaksi tai kirjoittamaan viestejä AirBnB-majoittajille, mutten näe itseäni kehittämässä kielitaitoani lähitulevaisuudessa aktiivisesti eteenpäin.

Rammsteinilla tosin on vielä biisejä, joita en ole kääntänyt suomeksi. Täytyy korjata asia ennen kesän keikkaa.