Kielimatkailijan kielitarinat, osa 4: ranska

Luitko jo edellisen, englannin kieltä käsittelevän tekstini?

Ranska on ensimmäinen opiskelemani vieras kieli, jota ihan jokainen suomalainen ei ole opiskellut. Toki sen jälkeen on tullut opiskeltua monenlaista huomattavasti harvemman harjoittamaa kieltä, mutta pidän ranskaa jonkinlaisena ponnahduslautanani useamman vieraan kielen opiskelulle. Kieli on kulkenut mukanani jo pitkän matkan, ja viimeiset pari vuotta kestäneestä ranskanopiskelutauosta huolimatta koen pärjääväni edelleen ihan hyvin pariisiksi.

Aloitin valinnaisen ranskan viidennellä luokalla, siis A2-kielenä. Voi hyvin olla, että ajatus ranskan aloittamisesta oli äitini, mutta asiasta ei muistaakseni käyty minkäänlaisia väittelyitä. Pari hyvää kaverianikin aloitti ranskan opiskelun, joten mikäpä siinä.

Aivan kuten englannin tunneillakin, ranskassakin käytössämme oli todella omituinen oppikirja. Kirjasarjan nimi oli Alex, Zoë et companie, ja varmaan tekijät olivat pyrkineet miellyttämään nuoria kielenoppijoita hauskoilla sarjakuvilla ja pikku vitseillä, mutta muistan ikuisesti, kuinka hölmöjä asioita kirjasta opimme.

Kirjan parasta antia olivat sen lukuisat ja melko järjettömät laulut. Yhdessä kerrottiin herra Ahmatista, joka luetteli syöneensä viime ateriallaan mm. kananmunan, puolikkaan härän, 80 lammasta ja yhtä monta kalaa. Tämän lisäksi muistan tien kysymistä käsittelevän kappaleen, jonka läpikäytyämme osasimme neuvoa ranskanpuhujia ohittamaan vesiputouksen, ylittämään aavikon ja kulkemaan jokea pitkin sukellusveneessä. En ole kauheasti löytänyt noille käyttöä tosielämässä, mutta eihän sitä koskaan tiedä…

Ala-asteella meillä ei muuten ollut ranskantunneilla muunlaisia kokeita kuin kirjallisia pikku sanakokeita ja pari kertaa vuodessa järjestettävät piiiitkät suullisten kokeiden sessiot. Kuvitelkaa: oppilaita on kaksikymmentä, opettajia yksi, ja yhden oppitunnin aikana kokeen tekevät noin kaksi oppilasta muiden peeloillessa viereisessä luokassa. Koska yhteistyössä on voimaa, porukka tietenkin sopi, että ensimmäisenä kokeen tekevä painaa tarkasti mieleen kaiken kysytyn. Jännää, että koko luokka pärjäsi aina niin hyvin.

Äitini on täysin hurahtanut ranskan kieleen ja ranskalaiseen kulttuuriin, joten pääsin treenaamaan taitojani vanhempien kanssa tehdyillä Pariisin-matkoilla. Tsekkasimme Eiffel-tornin ensi kertaa silloin, kun olin opiskellut ranskaa pari vuotta, ja tuntui mukavalta tilata katukioskeista lettuja paikallisella kielellä kerrankin ilman fraasisanakirjan apua.

Yläasteella aloitimme ranskan opiskelun käytännössä alusta uuden kirjasarjan turvin. Tämä ei sinänsä haitannut, sillä ala-asteen opetus tosiaan jätti jonkinasteisia aukkoja Ranskassa melko tarpeelliseen turistisanastoon. Seiskalta lukion loppuun käytössämme oli Voilà!-kirjasarja, joka oli jopa ihan kiva. En aina ollut opintosuunnitelman, opettajan tai oppikirjan kanssa täysin samaa mieltä siitä, mitä meidän olisi kuulunut osata ja opiskella, mutta ranskan tunneilla oli yleisesti ottaen hauskaa. Lukion lopussa kielitaitoni oli huipussaan ja luin pari lyhyehköä romaania ranskaksi.

Sittemmin ranskan kielen opiskelu on ollut valitettavasti tauolla. Yliopistossa aika ei yksinkertaisesti ole riittänyt ranskantunteihin, kun tarjolla on niin paljon kaikkea jännempää. Toisinaan lueskelen blogeja, kuuntelen podcasteja tai yritän ymmärtää ranskankielisiä uutisia tutuista aiheista, mutta siinä se. Ranskani on onneksi edelleen sillä tasolla, että voin melko vaivattomasti käyttää sitä apukielenä muita kieliä opiskellessani.

Alkuvuodesta aloin lukea pitkästä aikaa ranskankielistä romaania, sillä sellainen tarttui mukaani yliopisto-opiskelijoiden järjestämältä kirjakirppikseltä. Toistaiseksi olen yllättynyt positiivisesti siitä, kuinka paljon ymmärrän lukemastani – toki kyseessä on Eat Pray Loven ranskannos, joten mistään kielellisestä merkkiteoksesta nyt sinänsä ei olekaan kysymys.

Kielimatkailijan kielitarinat, osa 3: englanti

Englanti. Parhaiten puhumani, ensimmäisenä opiskelemani ja varmaan edelleen eniten käyttämäni vieras kieli. Kieli, josta en erityisemmin pidä, mutta jonka olen päästänyt varsin merkittäväksi osaksi elämääni.

Englanti oli kieli, jolla vanhempani kommunikoivat etelännmatkoilla paikallisten kanssa, joten kuulin sitä ainakin viikon pari vuodessa. Perheellämme oli myös tapana istuutua iltaisin yhdessä television ääreen katsomaan elokuvaa tai jotakin sarjaa, ja vanhempieni suosikkeihin lukeutuvat brittikomediat kuten Pitkänjussin majatalo ja Pokka pitää tulivat minullekin tutuksi jo kauan ennen kuin ymmärsin puoliakaan vitseistä.

Ala-asteen ensimmäisten luokkien iltapäiväkerhossa luin Opi englantia Akun ja Mikin kanssa -kirjaa ja yritin oppia uusia sanoja. Kerhotädeistä koostuvan yleisön pyynnöstä lopetin lukuharrastukseni pian aloittamisen jälkeen, sillä ääntämisyritykseni eivät miellyttäneet heitä. Nyttemmin en enää ole varma, miksen vain lukenut kirjaa hiljaa, mutta ehkä uskoin jo tuolloin ääneen puhumisen tärkeyteen kieltenopiskelussa.

Luokkakavereideni tapaan aloitin englannin opiskelun kolmannella luokalla. Ilmeisesti koulussamme olisi ollut mahdollista aloittaa myös ranskalla ja ottaa englanti vasta vitosella, mutta luulen, ettemme vanhempieni kanssa edes juuri pohtineet asiaa, vaikka ranskalla aloittaville tarjottiinkin porkkanana ilmaiset koulumatkat.

Ala-asteajan englannintunneista minulla on vain hataria muistoja. Muistan, että käyttämämme kirja Wow!oli mielestäni aika pöljä, vaikkei kokemusta paremmistakaan oppikirjoista kertynyt vielä joihinkin vuosiin. Ja sitten kaikille annettiin englanninkieliset nimet, mikä tuntui sekin aika pöljältä. Opin nopeasti, ettei kielten tunneilla arvosteta määrättömästi luovuutta, vaikka sainkin ”hyvistä” yrityksistä hymiöitä sanakokeisiini. Mielestäni esimerkiksi ice cream van, ’jäätelöauto’, voisi edelleen ihan hyvin olla lollycar, muttei se vissiin ole. ’Jäätelöauto’, oppikirjamme perussanastoon kuuluva sana, on muuten sellainen, jota en ole ikinä kaivannut englanninkielisessä kontekstissa.

Englanninopiskelu matoi omaan tahtiinsa, ja kieltä kuuli esimerkiksi tietokonepeleissä, televisiosarjoissa ja elokuvissa. Käänteentekevä juttu enkkuhommissani oli oikeastaan se, kun peruskoulun jälkeisenä kesänä tartuin ensi kertaa englanninkieliseen romaaniin. Aluksi touhu tuntui varsin työläältä, olihan kyseessä ensimmäinen lukemani englanninkielinen teos. Kuitenkin juuri silloin innostuin ensi kertaa vierailla kielillä lukemisesta, huomasinhan vihdoin osaavani jotain kieltä niin hyvin, että se on mahdollista.

Samoihin aikoihin päädyin pari kertaa Yhdysvaltoihin eräälle suomalais-yhdysvaltalaiselle musiikkileirille. Siellä taisin ensi kertaa toimia itsenäisemmin englanniksi, ja sen jälkeen kieli on ollut enemmän tai vähemmän käytössä lähes kaikilla reissuillani.

Tiedä sitten, johtuiko fiilikseni siitä, että olin saanut englantini ”romaaninlukutasolle” ja olin pystynyt keskustelemaan natiivien kanssa tullen ymmärretyksi, mutta lukiossa totesin, että tämän kielen opiskelu alkaa riittää. Tuntui, ettei lukioenglantiin sisältynyt kuin tympeitä pilkkusääntöjä, turhan alakohtaista sanastoa ja ihmeellisiä kikkoja, joiden tarkoituksena oli mahdollistaa laudaturin kirjoittaminen ylioppilaskokeissa. Moinen ei tuntunut omalta, joten paukutin kurssit valmiiksi mahdollisimman nopeasti ja kirjoitin aineen pois jaloista toisen vuoden keväällä.

Toistaiseksi viimeisen kerran opiskelin englantia fuksivuonnani Turun yliopistossa, sillä luulin, että se on pakollista. Ilokseni eräs komea kiharatukkainen opiskelijakonkari kuitenkin osoitti luuloni vääräksi, ja päätin ottaa tutkintoni vieraaksi kieleksi englannin sijaan unkarin.

Nykyään käytän englantia päivittäin. En tällä hetkellä opiskele kieltä aktiivisesti enkä usko niin lähitulevaisuudessa tekeväni, mutta luen englanniksi kaikenlaista aina blogiteksteistä somepäivityksiin ja tieteellisiin artikkeleihin. Englanti on myös kommunikaation kieli esimerkiksi eräiden opettajieni ja ulkomaalaisten ystävieni kanssa.

Yliopistoaikanani olen alkanut kyseenalaistamaan sen, kuinka paljon englannin kielen kanssa joutuukaan olemaan nykypäivänä tekemisissä. Kyse on sen verran monimutkaisesta jutusta, että se ansainnee ihan oman postauksensa.

Kielimatkailijan kielitarinat, osa 2: suomi

(Psst! Luitko jo sarjan ensimmäisen osan?)

Asia, josta uskon hyötyneeni paljon kieltenopiskelussa, on hyvä äidinkielentaitoni. Äitini on lastentarhanopettaja ja hän tiesi, kuinka tärkeää olisi lukea minulle pienestä pitäen niin paljon kuin jaksaisin kuunnella. Kolusimme puhki monet Puppe- ja Minttu-kirjat, sitten Heinähatut ja Vilttitossut, Harry Potterit ja myöhemmin Tolkienin tuotantoa.

Ennen kuin osasin lukea, siis ollessani noin neljä vuotta vanha, äitini askarteli minulle pahvista kortit, joissa jokaisessa oli jokin aakkostemme kirjain. Niistä koottiin yhdessä sukulaisten ja muiden läheisten nimiä, ja sain tutkia niitä mieleni mukaan. Kiinnostuin erityisesti tiettyjen kirjaimien päällä olevista hassuista pisteistä ja totesin, että niitähän olisi mukava tunkea kaikkien muidenkin kirjainten päälle, sivuille ja alle. En ole vielä patentoinut kehittämääni tarkekirjoitusjärjestelmää, mutta ehkä äiti on sattunut säästämään kyseiset pahvilaput…

Kehityin kuulemma ripeästi myös suomen kielen puhumisessa. Kolmevuotiaana minun kerrottiin puhuneen päiväkodissa täydellistä yleiskieltä. Äiti totesi päiväkodin tädille syyn olevan siinä, että katson kaiket aamut Muumeja. (Ilkeimmät turkulaisystäväni huomauttaisivat, ettei Porissa varmaan ole homma eikä mikään loistaa puhumalla suomea muita selkeämmin, mutten anna sen häiritä.) Tilannetajuni ei kai kehittynyt aivan samaa tahtia, sillä eräänkin kerran totesin päiväkodissa kauniina talvipäivänä ulkona olevan ”aivan taatanan hieno ilma”.

Kun opin lopulta lukemaan, käytin taitoani lähinnä korjatakseni iltasatuja lukevien sukulaisteni tekemiä virheitä tai muutoksia tarinaan. Vanhempani joutuivat lukemaan ääneen elokuvien tekstitykset vielä pitkään vain siksi, etten laiskana ketkuna viitsinyt mainita lukevani tekstitysten tahdissa jo itsekin.

Tykkäsin siis hirveästi kuunnella suomen kieltä, mutta minulta meni jonkin aikaa innostua itse lukemaan. Pitkälle ala-astetta luin lähinnä sarjakuvia. Tutuiksi tulivat niin Asterixit kuin Lucky Luketkin, mutta suurin rakkauteni oli Aku Ankka taskukirjoineen. Niitä minulla on yhä sievoinen kokoelma. Toisinaan kuulin huomautuksia sarjakuvafiksaatiostani kavereilta ja sukulaisilta, mutta itse uskoin, että tärkeintä on lukea ylipäänsä jotain.

Luin kaikkialla. Ruokapöydässä, autossa, välitunneilla, ennen tanssitreenejä. Isän kanssa kaupassa käydessäni seisoin ostoskärryjen kyydissä ja luin ostoslistalta löytyvän Aku Ankan taskukirjan parhaat palat läpi jo paljon ennen kassalle pääsyä. Tykkäsin hirveästi Akkarien oivaltavasta kielestä ja hauskoista sinne tänne viljellyistä sanaleikeistä.

Ala-asteella innostuin myös toden teolla sellaisista suomirockin lyyrisistä helmistä kuin Juice Leskisestä, Leevi and the Leavingsistä ja YUP:stä. (Kuuntelin myös aika tavalla itsestäänselvää kotiseuturasitettani Dingoa, mutta se on kai laitettava johonkin toiseen listaan.) Ohimenevän hetken haaveilin itsekin loistokkaasta säveltäjä–sanoittajan urasta, pitääkin tutkia, löytyisikö vanhempieni kätköistä vielä joitakin vanhoja runovihkojani.

Erilaisten tekstien kirjoittaminen oli muutenkin jo pienenä hirmu hauskaa. Päiväkodissa rustailin satuja, joita luettiin sitten koko ryhmälle. Ei mitään muistikuvaa, mistä kirjoitin, mutta sen muistan, että kaksoiskonsonantit tuottivat aika paljon vaikeuksia. Tarinoiminen säilyi kivana puuhana läpi peruskoulun, vaikken juuri äidinkielentuntien ulkopuolelle kertomuksiani tehnytkään.  

Äidinkieli on aina ollut oppiaine, josta olen pitänyt kovasti ja jossa olen pärjännyt erinomaisesti. Tähän on vaikuttanut se, että kohdalleni on sattunut toinen toistaan ihanampia äidinkielenopettajia, jotka ovat osanneet kannustaa eteenpäin kielifiilistelyissä. Kielioppiharjoitukset eivät tuottaneet juuri päänvaivaa, ja lukiossa tykkäsin hirveästi esseistä ja eri tekstilajien analysoimisesta.

Yliopistossa olen päässyt tutustumaan äidinkieleeni varsin erilaisesta näkökulmasta. Olen päässyt opettamaan äidinkieltäni ulkomaalaisille ja tutustumaan sen rakenteisiin tavalla, jollaista peruskoulussa ei tunnettu. On ollut mahtavaa huomata, kuinka kansainvälinen kieli suomi oikeastaan onkaan, ja oppia, millaiset asiat tuottavat hankaluuksia kieltä vieraana opiskelevalle.

Kielimatkailijan kielitarinat, osa 1: mistä kaikki alkoi?

Olen aina rakastanut kielten opiskelemista. Kiinnostus vieraisiin kieliin heräsi jo varhain, ja ensimmäiset kieltenopiskeluun liittyvät muistoni juontavat juurensa vanhempieni kanssa tehtyihin ulkomaanmatkoihin. Vuoden kohokohta oli perheen yhteinen viikon tai kahden reissu etelään, ja kohteita uima-altaineen fiilisteltiin jo kuukausia ennen kuin matka Porista Helsinki–Vantaalle oikeasti alkoi. Kokosin matkalle haluamani lelut hyvissä ajoin eteisen lipaston päälle, jotta äiti varmasti muistaisi pakata ne. Välillä rakkaimmat pehmolelut tosin täytyi hakea lipaston päältä takaisin leikkeihin, kun aika ei kulunutkaan niin nopeasti kuin ensin oli olettanut.

Opittuani lukemaan parhaat lelut löytyivät lopulta vanhempieni matkatavaroista. Vuosituhannen vaihteessa ei ollut älypuhelimia, joiden avulla matkakohteesta voisi selvittää kaiken parilla napin painalluksella. Moisten vippaskonstien sijaan mukana kulkivat pehmeäkantiset matkaoppaat, joihin oli tehty muistiinpanoja ja hiirenkorvia aina hotellien varaamisesta lähtien. Viimeistään lentokoneessa kirjat omin minä. Ei minusta juuri turistioppaaksi ollut, mutta kulutin pitkät tovit opaskirjojen takaosasta löytyviä matkasanakirjoja selaten.

Opettelin joka kohdetta varten vähintään tervehtimään, kiittämään ja pyytämään laskun paikallisella kielellä. Hurmasin tarjoilijan jos toisenkin kielitaidollani Kreikassa, Turkissa ja Egyptissä, vaikka toisinaan aiheutin myös yleistä huvitusta matkimalla fraasisanakirjan ääntämisohjeita melko kyseenalaisin tuloksin. Kerran kyllästyin siihen, että laskua pyytäessäni lasku (yllätys yllätys) tuotiin aina minulle, ja yritin muodostaa itsenäisesti lauseiden ’saisinko laskun, kiitos’  ja ’hän maksaa laskun’ pohjalta lauseen ’saisiko hän laskun, kiitos’. Luovat pyrkimykseni kohteliaisuuteen eivät saaneet vastapuolta ymmärtämään asiaani, ja sittemmin sain tietää, että esimerkiksi sanajärjestys ja morfologia toimivat eri kielissä sen verran eri tavoin, että Polyglotti 6-vee olisi ehkä voinut hyötyä hieman monipuolisemmastakin kielitaidosta ennen kovin villejä kokeiluja. Yritys silti hyvä kymmenen.

Kotimaassa vieraiden kielten opiskelu ei lähtenyt käyntiin yhtä sutjakasti. Ala-asteen ensimmäisillä luokilla lainasin kirjastosta Opi kieltä X Akun ja Mikin kanssa -kirjoja ja lueskelin niitä iltapäiväkerhossa, mutta kerhon vetäjä kehotti minua lopettamaan touhun, sillä en kuulemma ääntänyt englantia, ranskaa tai ruotsia kirjojen pohjalta kovin hyvin. Jännä juttu. Muistaakseni kakkosluokalla koulumme oppilailta kyseltiin kiinnostusta eri kielten opetukseen. Listassa oli vaikka mitä mielenkiintoista, kuten venäjää ja arabiaa, vaikken ole kuullut yhdestäkään porilaisesta, joka olisi opiskellut jompaakumpaa ala-asteella. Emmepä opiskelleet mekään, vaikka rastitinkin hämmentävän pitkästä listasta kutakuinkin kaikki vaihtoehdot.

Vihdoin pääsin ensimmäiselle vieraan kielen oppitunnille, kun kolmannella luokalla aloitin englannin kielen opiskelun. Sitten vitosella ranskan. Ja seitsemännellä luokalla ruotsin. Lukiossa hamusin kursseja saksasta, espanjasta, japanista ja kiinasta. Uteluihin tulevaisuudensuunnitelmistani vastasin, että jos saisin päättää, haluaisin opiskella kieliä, puhua niiden äidinkielisten puhujien kanssa ja reissata ympäriinsä. Parasta olisi, jos joku vielä maksaisikin siitä.

Opinto-ohjaajaa visioni ei vakuuttanut, vaan kuulemma piti keksiä jotain oikeampaa. Olisin voinut lähteä opiskelemaan yliopistoon vaikkapa englantia, ranskaa tai saksaa, mutta ajatus vain yhden kielen parissa puurtamisesta tuntui epäluontevalta. Halusin ymmärtää kieliä, niiden eroja ja toimintaperiaatteita mahdollisimman monipuolisesti, en osata täydellistä saksaa! Ajatus yleisen kielitieteen opinnoista vilahti mielessä, mutta yliopiston nettisivujen linjatessa uramahdollisuuksiksi pelkän tutkijan uran, jänistin. Tuntui liian isolta päätökseltä alkaa opiskelemaan jotain, mistä valmistuisin alalle, josta en tiedä mitään.

Lopulta tuumin, että jos en halua valita yhtäkään opiskelemistani vieraista kielistä mutta haluan ymmärtää, miten kielet toimivat, on kai helpointa lähteä liikkeelle omasta äidinkielestäni. Aikaa ei tarvitsisi käyttää vieraan kielen täydelliseksi hiomiseen, ja uravaihtoehdot vaikuttivat kääntäjä–opettaja–tulkki-komboa monipuolisemmilta. Näytti kuitenkin siltä, että muiden kielten opiskeluun käytettävä aika vähenisi merkittävästi.

Onneksi olin väärässä. Kuulin, että suomella on aika hyvä määrä sukukieliä, joita voi opiskella suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen linjalla. Venäjää ja saksaakin kannattaisi osata, ja unkari ja saame kuuluivat pakollisina opetussuunnitelmaan. Tämähän olisi juuri sitä, mistä olin haaveillutkin!

Tuo muutaman sattuman kautta toteutunut linjavalinta on muuttanut elämäni suuntaa niin kokonaisvaltaisesti, että on vaikea muistella aikaa ennen fennougristiikkaa. Valinta oli selvästi onnistunut, sillä nykyään pystyn opiskelemaan täysipäiväisesti mitä mielenkiintoisimpia kieliä, eikä kukaan kollegani paheksu niiden määrää.

Nämä lähes kolme yliopistossa viettämääni vuotta ovat lähes kolminkertaistaneet opiskelemieni kielten määrän. Lienee korkea aika muistella, mistä kaikki alkoi.