Kielimatkailijan kielitarinat, osa 8: japani

  • Iida 

Pienenä minusta piti tulla Pokémon-kouluttaja. Minulla oli hieno kokoelma erilaisia Pokémon-figuureja, ja seinääni koristi suuri juliste, josta saattoi oppia sadan ensimmäisen pokemonin nimet. Istuin tuntikausia tietokoneen äärellä kummisetäni sylissä ja pistin hänet kääntämään minulle englanninkielisiä sivustoja, joilla kerrottiin kunkin pokemonin ominaisuuksista ja luontaisesta elinympäristöstä sekä muista sellaisista seikoista, jotka jokaisen itseään kunnioittavan Pokémon-kouluttajan tulisi tietää.

Pokémon-kouluttajan ura jäi, mutta Pokémon-pelejä pelasin kovasti esiteininä. Samoihin aikoihin sijoittuu suloinen – joskin kiusallinen – menneisyyteni j-popfanina. Meillä oli muutaman japaniernun (mikäli mua nuoremmat jonnet ei muista, ernu tarkoittaa erilaista nuorta) muodostama porukka, jonka kanssa kulutimme ikuisuuksia kikattamalla, syömällä japanilaisia suklaakeksejä ja keskustelemalla lempibändiemme lyriikoista ja bändien sisäisistä draamoista. Oi aikoja!

Suuri osa kaveriporukastani oli hommassa minua intensiivisemmin mukana, tiesi aiheesta paljon enemmän ja opiskeli myös japanin kieltä. Tuolloin opin itsekin erinäisiä sanoja, kuten otaku, kawaii ja nippon, mutta kovin uskottavaa keskustelua näistä joka ernun perustermeistä ei pystynyt kasaamaan. Jotenkin mielessä kummittelivat erinäiset huhut siitä, että japani olisi hirmuisen vaikeaa. Käsittämättömiä merkkejäkin käyttivät.

Kun lopulta pääsin lukion toisena vuonna japanin kursseille, olivat japanifanitukseni jääneet jo kauas historiaan, aikaan, josta ei ole jäänyt todistusaineistoa edes Facebookkiin. Ihan hyvä vain. Kielestä innostuin kuitenkin kovasti. Opettelimme ensimmäisen kurssin aikana hiraganat ja katakanat eli japanin kirjoittamiseen käytettävät tavumerkistöt, eivätkä ne lopulta olleet yhtään hirveitä. Kielioppi erosi merkittävästi aiemmin opiskelemistani indoeurooppalaisista kielistä, mutta oli ainoastaan mielenkiintoista oppia itselleni täysin uutta tapaa ilmaista merkityksiä.

Meillä oli myös ihana opettaja. Hän oli viettänyt itse vuoden Japanissa vaihto-opiskelijana, ja oli selvää, että hän oli todella innoissaan opettamastaan aineesta. Oli mahtavaa kuunnella juttuja sikäläisestä kulttuurista, ja hänellä oli poikkeavan hilpeitä, toisinaan melko mustalla huumorilla höystettyjä esimerkkilauseita.

Käytimme oppikirjanamme ilmeisesti ainoaa suomenkielistä japanin kielen oppikirjaa nimeltä Michi – tie japanin kieleen. Ihan hyvä kirja. Siitä on kakkososakin, mutta niin pitkälle emme kolmen lukiokurssin aikana koskaan päässeet. Kirjan tyyli kirjoittaa tekstit ja sanalistat myös (tai ainoastaan) latinalaisilla aakkosilla ei varmastikaan palvele kaikkia. Uskon, että olisin itse oppinut tavumerkit nopeammin, jos ne olisivat oikeasti olleet ainoa tapa lukea kappaleita. Kielioppia tuli kuitenkin mukavaa tahtia, selitykset tuntuivat ymmärrettäviltä ja jokaisessa kappaleessa oli paljon tehtäviä. Voin suositella, vaikken olekaan varma, kuinka hyvin kirja sopisi itseopiskelun päävälineeksi.

Lukiokurssien jälkeen innostukseni japanilaiseen populaarikulttuuriin palasi, sillä löysin animen ihmeellisen maailman. Yliopistossa aikaa on jäänyt sillekin harmillisen vähän, mutta lukiossa kaavailin opiskelevani täydellistä japania ja katsovani sitten kaikki animet alkuperäiskielellä. Ehkä vielä joskus.

Japani on kyllä jännä kieli. Tykkäsin hirveästi opiskella kanjeja, siis niitä kiinalaisperäisiä merkkejä, joita japanissa käytetään sanavartalon ilmaisemiseen. Kyseisiä merkkejä pitäisi osata pari tuhatta, jotta esimerkiksi japaninkielistä sanomalehteä voisi lukea. Kun homman perusperiaatteet oppii, ei tuo määrä kuulosta enää ihan niin kauhealta, mutta onhan siinä silti tekemistä. Itse opin lukioiaikoina toistasataa merkkiä melko pienellä vaivalla, joten uskon, että jatkokin luonnistuisi ihan hyvin.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *