Kielimatkailijan kielitarinat, osa 10: kiina

  • Iida 

Ihmisillä on hassuja näkemyksiä siitä, mikä kieli on maailman vaikein. Ulkomailla reissatessaan saa usein kuulla suomen olevan maailman vaikein kieli, mutta äidinkielinen suomen puhuja harvemmin vastaa niin. Aika yleinen mielipide on, että kaikista vaikein on kiina.

Hohhoijaa.

Ennen kuin osallistuin lukioaikanani kahdelle mandariinikiinan kurssille, olin jo lukenut kielestä jonkin verran. Tiesin, että kyseessä on isoloiva kieli, eli sanoja ei taivuteta juuri ollenkaan. Tiesin myös, että sävelkorkeuden eli toonien vaihtelu muuttaa sanan merkitystä. Luonnollisesti olin myös nähnyt kiinalaisia merkkejä, olinhan opiskellutkin niitä hieman japanin kursseilla.

Voisi siis sanoa, että minulla oli jonkinlainen käsitys siitä, millainen kieli mandariinikiina on. Olin myös opiskellut kieliä tarpeeksi ymmärtääkseni, että jokaisessa kielessä on omat vaikeutensa eikä sellaista kieltä olekaan, joka olisi universaalisti maailman vaikein. Suomi voi olla vaikeaa äidinkieliselle ranskan puhujalle muttei varmasti yhtä vaikeaa virolaiselle. Mandariinikiina voi olla vaikeaa suomalaiselle, mutta jonkin toisen kiinan kielen taitajalle se tuskin on yhtä hankalaa.

Lukion kolmannen vuoden keväänä kävin kiinan alkeiskurssin työväenopistossa, abikeväänä sama opettaja järjesti kaksi kurssia lukiossamme. Kuten arvata saattaa, emme kahden kurssin aikana päässeet kovin pitkälle. Kulutimme paljon aikaa merkkien piirtämisen opetteluun, mikä oli varmasti olennaista, mutta järjestys ja logiikka ei kokemukseni mukaan juuri eronnut japanista, jota olin jo ehtinyt opiskella.

Toinen juttu, jonka opetteluun kulutimme varmaan puolet kurssista, oli numerot! Ne kyllä sitten oppikin aika hyvin. Niissä ei ollut suomalaisen silmään muuta erikoista kuin se, että myös luvulle 10 000 oli oma sanansa. Ei siis sanottu shí+qiān (kymmenen+tuhat) vaan wàn (kymmenentuhatta). Sittemmin olen tajunnut, ettei meille kerrottu, miten sata tuhatta sanottaisiin. Olisiko se kymmenen kymmenentuhatta vai onko sille oma sanansa?

Kiinan kurssit olivat ensimmäinen kosketukseni siihen, millaista on opiskella natiivin opettajan johdolla. Opettajamme oli muistaakseni matemaatikko, eikä hänellä ollut minkäänlaista kielitieteellistä koulutusta. Ainakaan alkeiskursseilla se ei kuitenkaan osoittautunut ongelmaksi, emmehän lopulta käsitelleet kovin monimutkaisia asioita.

Riittääköhän se, että puhuu jotain kieltä äidinkielenä, muissakin kaupungeissa siihen, että pääsee työväenopistoon opettamaan kyseistä kieltä? Vai onkohan se juttu vain Porissa?

Kiinan opettajamme oli myös siinä mielessä eksoottinen heppu, että hän oli yksi harvoista tapaamistamme sujuvaa suomea aikuisiällä oppineista maahanmuuttajista! Ainakaan 2010-luvun alkupuolella Pori ei todellakaan ollut paikka, jossa monikulttuuriset kohtaamiset olisivat olleet arkipäivää kenelle tahansa koululaiselle/lukiolaiselle. Olihan suomenruotsikin lähinnä urbaanilegenda niille, jotka eivät olleet vierailleet Tamperetta kauempana. Kuvittelisin, että nykyään tilanne on jo parempi, eikä ensimmäisiä kohtaamisia suomea vieraana kielenä puhuvien kanssa tarvitse odottaa aikuiskään saakka.

(Toim. huom. okei, ala-asteellamme oli yksi yhdysvaltalainen opettaja. Ja pianonsoitonopettajani oli Bulgariasta. Ja taidekoulussa opetti yksi georgialainen. Ja kaupungin ainoan kiinalaisen ravintolan omistajat olivat kiinalaisia. Ehkä meno ei ollutkaan niin toivotonta.)

A(a)siaan. Olisin kaivannut kiinan opetukselta jo tuolloin jämäkämpää otetta kielioppiin. Kahden kurssin aikana on vaikea saavuttaa kovin korkeaa tasoa, joten olisin mieluummin vain kuullut kielestä ”kaiken jännän” eli sen, mitä kielen oletuksissani yksinkertainen kielioppi kätkee sisäänsä ja millaisista osista kiinalaiset merkit koostuvat. Uskon, että nämä asiat selvittämällä pääsisi jo aika hyvään vauhtiin kielen opiskelussa.

Tänä lukuvuonna olen innostunut mongolista. Sitä opetetaan Unkarissa ainakin Szegedin yliopiston altaistiikan laitoksella. Altaistiikka tutkii turkkilaisia, mongolilaisia ja tunguusilaisia kieliä, joiden on epäilty kuuluvan samaan kielikuntaan mutta joiden mahdollisesta kielisukulaisuudesta ei ole säilynyt riittäviä todisteita nykypäivään. Toisinaan nk. altailaiseen kielikuntaan sijoitetaan myös japani ja korea, ja kaikkien näiden on veikattu olevan sukua myös suomelle ja muille suomalais-ugrilaisille kielille.

Oli altailaisen kielisuvun olemassaolosta mitä mieltä tahansa, altaistiikka on kivaa hommaa. Koska aika monta altaistiikan alaan kuuluvista kielistä puhutaan Aasiassa, olennaisia apukieliä altaistille ovat esimerkiksi venäjä ja kiina. Jos satun hurahtamaan nykyistä syvemmin vaikkapa mongolistiikkaan, jatkaisin todennäköisesti kiinan opiskelua ennemmin tai myöhemmin.

Tai sitten voisi opiskella sujuvaa saamea, muuttaa Lappiin ja perustaa matkailuyrityksen. Silloinkin kiina olisi varmaan aikas pop.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *