Kielimatkailijan kielitarinat, osa 2: suomi

  • Iida 

(Psst! Luitko jo sarjan ensimmäisen osan?)

Asia, josta uskon hyötyneeni paljon kieltenopiskelussa, on hyvä äidinkielentaitoni. Äitini on lastentarhanopettaja ja hän tiesi, kuinka tärkeää olisi lukea minulle pienestä pitäen niin paljon kuin jaksaisin kuunnella. Kolusimme puhki monet Puppe- ja Minttu-kirjat, sitten Heinähatut ja Vilttitossut, Harry Potterit ja myöhemmin Tolkienin tuotantoa.

Ennen kuin osasin lukea, siis ollessani noin neljä vuotta vanha, äitini askarteli minulle pahvista kortit, joissa jokaisessa oli jokin aakkostemme kirjain. Niistä koottiin yhdessä sukulaisten ja muiden läheisten nimiä, ja sain tutkia niitä mieleni mukaan. Kiinnostuin erityisesti tiettyjen kirjaimien päällä olevista hassuista pisteistä ja totesin, että niitähän olisi mukava tunkea kaikkien muidenkin kirjainten päälle, sivuille ja alle. En ole vielä patentoinut kehittämääni tarkekirjoitusjärjestelmää, mutta ehkä äiti on sattunut säästämään kyseiset pahvilaput…

Kehityin kuulemma ripeästi myös suomen kielen puhumisessa. Kolmevuotiaana minun kerrottiin puhuneen päiväkodissa täydellistä yleiskieltä. Äiti totesi päiväkodin tädille syyn olevan siinä, että katson kaiket aamut Muumeja. (Ilkeimmät turkulaisystäväni huomauttaisivat, ettei Porissa varmaan ole homma eikä mikään loistaa puhumalla suomea muita selkeämmin, mutten anna sen häiritä.) Tilannetajuni ei kai kehittynyt aivan samaa tahtia, sillä eräänkin kerran totesin päiväkodissa kauniina talvipäivänä ulkona olevan ”aivan taatanan hieno ilma”.

Kun opin lopulta lukemaan, käytin taitoani lähinnä korjatakseni iltasatuja lukevien sukulaisteni tekemiä virheitä tai muutoksia tarinaan. Vanhempani joutuivat lukemaan ääneen elokuvien tekstitykset vielä pitkään vain siksi, etten laiskana ketkuna viitsinyt mainita lukevani tekstitysten tahdissa jo itsekin.

Tykkäsin siis hirveästi kuunnella suomen kieltä, mutta minulta meni jonkin aikaa innostua itse lukemaan. Pitkälle ala-astetta luin lähinnä sarjakuvia. Tutuiksi tulivat niin Asterixit kuin Lucky Luketkin, mutta suurin rakkauteni oli Aku Ankka taskukirjoineen. Niitä minulla on yhä sievoinen kokoelma. Toisinaan kuulin huomautuksia sarjakuvafiksaatiostani kavereilta ja sukulaisilta, mutta itse uskoin, että tärkeintä on lukea ylipäänsä jotain.

Luin kaikkialla. Ruokapöydässä, autossa, välitunneilla, ennen tanssitreenejä. Isän kanssa kaupassa käydessäni seisoin ostoskärryjen kyydissä ja luin ostoslistalta löytyvän Aku Ankan taskukirjan parhaat palat läpi jo paljon ennen kassalle pääsyä. Tykkäsin hirveästi Akkarien oivaltavasta kielestä ja hauskoista sinne tänne viljellyistä sanaleikeistä.

Ala-asteella innostuin myös toden teolla sellaisista suomirockin lyyrisistä helmistä kuin Juice Leskisestä, Leevi and the Leavingsistä ja YUP:stä. (Kuuntelin myös aika tavalla itsestäänselvää kotiseuturasitettani Dingoa, mutta se on kai laitettava johonkin toiseen listaan.) Ohimenevän hetken haaveilin itsekin loistokkaasta säveltäjä–sanoittajan urasta, pitääkin tutkia, löytyisikö vanhempieni kätköistä vielä joitakin vanhoja runovihkojani.

Erilaisten tekstien kirjoittaminen oli muutenkin jo pienenä hirmu hauskaa. Päiväkodissa rustailin satuja, joita luettiin sitten koko ryhmälle. Ei mitään muistikuvaa, mistä kirjoitin, mutta sen muistan, että kaksoiskonsonantit tuottivat aika paljon vaikeuksia. Tarinoiminen säilyi kivana puuhana läpi peruskoulun, vaikken juuri äidinkielentuntien ulkopuolelle kertomuksiani tehnytkään.  

Äidinkieli on aina ollut oppiaine, josta olen pitänyt kovasti ja jossa olen pärjännyt erinomaisesti. Tähän on vaikuttanut se, että kohdalleni on sattunut toinen toistaan ihanampia äidinkielenopettajia, jotka ovat osanneet kannustaa eteenpäin kielifiilistelyissä. Kielioppiharjoitukset eivät tuottaneet juuri päänvaivaa, ja lukiossa tykkäsin hirveästi esseistä ja eri tekstilajien analysoimisesta.

Yliopistossa olen päässyt tutustumaan äidinkieleeni varsin erilaisesta näkökulmasta. Olen päässyt opettamaan äidinkieltäni ulkomaalaisille ja tutustumaan sen rakenteisiin tavalla, jollaista peruskoulussa ei tunnettu. On ollut mahtavaa huomata, kuinka kansainvälinen kieli suomi oikeastaan onkaan, ja oppia, millaiset asiat tuottavat hankaluuksia kieltä vieraana opiskelevalle.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *