Pakkaamatta

Vaihtovuoteni toista lukukautta on kulunut hieman yli kuukausi. Vietin tammikuun Venäjällä, josta jatkoin Suomen kautta koukaten Hampuriin ja sieltä takaisin Szegediin. Paluu arkeen tuntui mukavalta harvinaisen pitkän lekottelujakson jälkeen, sillä en tehnyt tammikuussa juuri mitään kouluun liittyvää. Uskon, että juuri rentoutuminen vaikutti positiivisesti esimerkiksi kykyyni kommunikoida unkariksi, sillä tuntui, että selvisin helmikuussa huomattavasti monimutkaisemmista keskusteluista kuin joulukuussa täältä lähtiessäni.

Ajattelin, että tänä lukukautena otan vain sen verran kursseja, että saan apurahaan vaaditut opintopisteet kasaan. En enää muista, oliko tämä neljä vai viisi opintopistettä jokaista vaihtokuukautta kohden, muttei sen ole niin väliä, sillä päädyin lopulta haalimaan itselleni kurssimäärän, jonka suoritettuani olen kerännyt täällä ollessani noin seitsemänkymmentä opintopistettä. Huomionarvoista tosin on, että paikallisille moni käymistäni neljän opintopisteen kursseista poikii ainoastaan kaksi pistettä, vaikka työmäärämme ei tietenkään vaihtele samassa määrin eikä ainakaan tuohon suuntaan.

Kesää koskevien yllättävien uutisten myötä lähden Unkarista todennäköisesti jo toukokuun puolivälissä. Tämä tarkoittaa sitä, etten vietä täällä enää kuin pari kuukautta. Sinänsä muutos alkuperäisiin suunnitelmiin ei ole suuri, sillä minulla ei kuitenkaan olisi ollut täällä enää mainittavasti tekemistä kesäkuun tenttikautena, mutta yhdistettynä yleiseen järkytykseeni siitä, ettei vielä viime syksynä loputtomaksi kuvittelemani vaihtovuosi olekaan ikuinen, jäljellä oleva aika tuntuu käsittämättömän lyhyeltä. Miten yhden lukukauden vaihdossa olevat ihmiset ehtivät tottua kohteessaan mihinkään?

Moni paikallinen kaverini on kovin kiireinen kurssiensa kanssa, joten koetan sovittaa sosiaalisen elämäni niihin melko satunnaisiin koloihin, jotka heidän kalentereissaan ovat vapaina. Yleisimmäksi illanistujaispäiväksi on valikoitunut tiistai, joka on tietenkin ainoan aikaisen kouluaamuni aatto. Vietän jälleen paljon aikaa kirjastolla, sillä löydän sieltä usein ystäviäni, joiden läheisyydessä on mukavampaa puuhailla kaikkea sitä, mitä yhtä hyvin voisin toteuttaa kotonani. Koetan pitää myöhään illalla opiskelun tietoisesti minimissä ja kuluttaa vapaa-aikaani aiempaa enemmän kaunokirjallisuuden lukemiseen ja lenkkeilyyn.

Ennen parin viikon päästä koittavaa kevätlomaa pitäisi ainakin pitää unkariksi esitelmä skandinaavisesta rikoskirjallisuudesta, josta unkarin opettajani arveli minun suomalaisena tietävän paljon. Aihevalinnat oli selkeästi tehty kunkin opiskelijan kotimaata silmällä pitäen, enkä nähnyt tarpeelliseksi huomauttaa, ettei teema näin rajattuna varsinaisesti ota huomioon suomalaista dekkariskeneä. Todennäköisesti kaikki ovat ihan tyytyväisiä, jos oma-aloitteisesti vaihdan rajauksen Skandinaviasta Pohjoismaihin.

Skandinavia–Pohjoismaat-hämmennystä en pidä edes isona juttuna, sillä täällä törmää kyllä usein hassumpiinkin näkemyksiin Pohjolasta puhuttaessa. Jopa sukukielitietoisemmat saattavat ensin todeta suomen ja unkarin olevan kaukaista sukua ja sitten samaan hengenvetoon kertoa, että suomen kieli muistuttaa merkittävästi ruotsia. Viikko sitten kävin budapestiläisessä koulussa, ja ala-asteikäisten oppilaiden kysymykset olivat mahtavaa kuunneltavaa. Onko minulla omaa poroa? (Ei.) Olenko tavannut joulupukin? (Useasti. Kiva oli kämppänsäkin.) Ennen kuin ehdin korjata opettajan lausuntoa siitä, että Suomessa on puolen vuoden mittainen yö ja puolen vuoden mittainen päivä, päädyin toinen toistaan hämmentyneempien kysymysten pommitettavaksi. Tarkoittaako puolen vuoden mittainen yö ja pimeys sitä, ettemme voi tehdä koko sinä aikana mitään? (Tarkoittaisipa.) Tarkoittaako se sitä, ettemme näe mitään? (Sähköt auttavat.)

Suloisin kaikista oli selkeästi valveutunut nuori neiti, joka tunnin jälkeen kertoi tietävänsä, että osa suomalaisista työskentelee Joulupukille, mutta häntä mietitytti, mitä tekevät ne suomalaiset, joiden työpaikka ei ole Korvatunturi. Sopersin huvitustani piilotellen, että toiset työskentelevät esimerkiksi lääkäreinä, opettajina tai poliiseina, ja rupesin harkitsemaan tiedekunnanvaihtoa tonttuopintoihin.

Puolitoista kuukautta opiskelua takana, ja elämä täällä on lähtenyt rullaamaan varsin mainiosti. Maanantaista torstaihin teen pitkää päivää yliopistolla, perjantaista sunnuntaihin tuhoan unirytmiäni. Viikkooni sisältyy jo monia mukavan arkisia juttuja, joita odottaa ja jotka tekevät oloni entistä kotoisammaksi.

 

Esimerkiksi maanantaisin minulla on pitkähkö hyppytunti, jonka aikana käyn usein altaistikaveri Markon kanssa kahvilla. Hän haluaa olla isona diplomaatti, ja puhumme paljon kotimaidemme eroista ja paikallisesta politiikasta. Keskiviikkoisin käyn usein syömässä läheisessä kasvisravintolassa, jonka myyjät tuntevat minut jo sen verran hyvin, että moikkaavat, jos näemme toisemme kaupungilla.

 

Viikonloppuisin valmistaudun tulevaan kouluviikkoon tekemällä läksyjä ja kertaamalla kielten sanoja. Aikaa kuluu myös uusien unkarilaisten laulujen etsimiseen: Unkarintunnilla kysyttiin, mitä harrastamme, ja kerroin soittavani kitaraa. Opettaja sitten pyysi minua esittämään seuraavalla kerralla jonkin unkarinkielisen laulun. Kolmen hengen yleisöni nautti keikasta siinä määrin, että nykyään minun halutaan esittävän uusi laulu joka tiistai. Laulujen opettelu on kiva tapa oppia kieltä, ja nyt kun olen luvannut soittaa joka viikko, on lisää hyviä syitä pitää kitara ja kielitaito vireessä.

 

Olen löytänyt jo hirveästi mukavia ihmisiä ympärilleni. Erilaisia sosiaalisia piirejä muodostavat sugrit, altaistit ja rokkiklubijoukko, ja eri tyyppien kanssa tulee tehtyä erilaisia juttuja. Sugreja ei Szegedissä ole kauheasti, mutta etenkin ensimmäisen vuoden maisteriopiskelija Annan ja hänen kämppistensä kanssa näemme usein vapaallakin. Paistamme lettuja, pelaamme korttia ja hengaamme jokirannassa. Suunnitelmissa olisi myös jossain kohdassa jammailla yhdessä, minulla kun on kitara ja Annalla innostusta yhteismusisointiin.

 

Altaistien kanssa tulee vietettyä aika paljon aikaa niin kursseilla kuin niiden ulkopuolellakin. Heitä kun on paljon ja he ovat melko seurallisia. Heidän suuressa määrässään on se ongelma, etten millään muista kaikkien nimiä, ja nyt on kyllä jo aivan liian myöhäistä alkaa kyselemäänkään. Täytyy vain toivoa, että lopulta kaikki lisäävät minut Facebook-kavereiksi, niin voin sitten sieltä luntata.

 

Meillä on ollut altaistien kanssa tapana mennä aina torstaisin pitkän luentorupeaman jälkeen kaljalle, mutta nyt suurin osa torstain kursseista päättyi, ja pelkään pahoin, ettei joukkoa saa kasaan enää yhtä vaivattomasti. Tällä viikolla sain kuitenkin vihiä jonkinlaisesta altaistien Facebook-ryhmästä, jossa ihmiset sopivat yhteisistä illanistujaisista. En ole vieläkään ihan varma, onko sellaista ryhmää oikeasti, sillä kukaan ei vielä monien lupausten jälkeenkään ole lisännyt minua sellaiseen. Nykyään tyypit kuitenkin pistävät yleensä viestiä, jos jotain häppeninkiä on tiedossa.

 

Rokkiklubijoukko on siinä mielessä kuvaava nimitys, että yleensä heidän kanssaan tulee mentyä rokkiklubille. Hirveän kivoja tyyppejä, mutta heitäkin on noin viisitoista, ja kuten hevarit usein, kaikki näyttävät vieläpä ihan toisiltaan. Suurin osa heistä puhuu minulle hyvin uskollisesti unkaria, mikä on aina mukavaa, paitsi että he eivät selkeästi osaa yhtään muokata kieltään unkaria keskitasoisesti puhuvan ulkomaalaisen korville sopivaan muotoon. Sanottakoon, että tässä jengissä paikallinen slangi tarttuu kyllä väkisin. Joukkoon kuuluu myös yksi Tyyppi, joka yleensä viimeistään neljännen kaljan jälkeen puhuu minulle pelkkää englantia. Ne ovat hienoja keskusteluja: hän höpöttää englantia, minä vastaan unkariksi. En oikein pidä hänestä.

 

Tämä viikonloppu on siinä mielessä spesiaali, että se jatkuu keskiviikkoon. Koko maassa vietetään syyslomaa, josta kukaan ei muistanut mainita orientaatioviikolla. Jos olisin tiennyt lomasta aikaisemmin, olisin ehkä suunnitellut jotain ohjelmaa, mutta nyt viettänen lomani ihan Szegedissä. Se lienee oikeastaan aika hyvä päätös, sillä tässä alkoikin jo vähitellen olla levon tarpeessa. Ensin ajattelin kaikkien tuttujen häipyvän johonkin maaseudulle, mutta ilmeisesti joka päivä ainakin joku on Szegedissä. Sunnuntaista tiistaihin jossain päin kaupunkia näytetään vanhoja ja uudehkoja unkarilaisia elokuvia, niitä menen varmaan katsomaan, vaikkei seuraa löytyisikään. Rokkiklubikaveri vihjaisi, että tänään olisi mahdollisuus nauttia sekä huonon Black Sabbath -tribuuttibändin että jonkinlaisen punkkari-illan musiikista. Tämä kaupunki on mahtava.

Vaihto-opiskelun riemuihin liittynee kohteesta riippumatta kohtalainen määrä paperisotaa. Ennen tänne tuloani minun piti täyttää melko monta lappua, skannata ne kaikki ja lähettää Unkariin sekä paperisena että sähköpostitse. Kohdeyliopistoon pitää lähettää muun muassa luettelo haluamistaan kursseista. Kyseisen luettelon nimi on Learning Agreement, ja se täytetään ensin ennen vaihtoa, sitten vaihdon aikana ja viimeisen kerran vaihdon jälkeen.

Kummallista Learning Agreementin täyttämisessä on se, että ennen vaihtoa kurssit pitää valita sen lukuvuoden tarjonnasta, jonka aikana hakemusta tehdään. Tämä varmaan toimii jollain aloilla (millä?), joissa kurssit toistuvat muutoksitta vuodesta toiseen. Lappua täyttäessäni olin vähän ihmeissäni, sillä tiesin jo etukäteen, ettei kaikkia luettelemiani kursseja todennäköisesti järjestetä vaihtovuoteni aikana. Kotiyliopistoni väki osasi kuitenkin lohduttaa kertomalla, ettei sillä oikeastaan ole niin kauheasti väliä, mitä Learning Agreementtiini laitan, sillä homma tehdään joka tapauksessa uudestaan kohdeyliopistossa. Ilmeisesti kyse on lähinnä siitä, että joku haluaa varmistaa, että yliopistossa ylipäätään on jotain minua kiinnostavia kursseja.

Learning Agreementin täyttäminen oli siinä mielessä hauskaa, että sain fiilistellä yliopiston mielenkiintoista kurssitarjontaa ja oppiaineiden sivuja jo etukäteen. Valitettavasti yliopistojen sivut on vain harvoin koottu siten, että niiltä olisi edes jokseenkin mielekästä löytää etsimänsä: Olen usein aivan eksyksissä Turunkin yliopiston sivuilla, eikä spesifihkö yliopistosanasto varsinaisesti ole parhaiten hallitsemani osa unkarin kieltä. Minkäänlaiset “Erasmus-opiskelija, klikkaa tästä!”-linkit eivät tietenkään auttaneet, sillä ne veivät ainoastaan luetteloihin yliopiston “kansainvälisille opiskelijoille” tarjoamista (lähinnä) englanninkielisistä kursseista.

Lopulta kaikki papereiden täyttämiseen tarvitut tiedot löytyivät sivustojen sokkeloista, ja ajattelin pahimman olevan ohi. Naiivia rauhaani riitti siihen asti, kunnes sain tunnukset Szegedin yliopiston intranettiin, Neptuniin. Turun yliopiston intranetin käyttäjäystävällisyydestä on melko vähän hyvää sanottavaa, mutta ei täälläkään kauheasti paremmin mene. Kaikille kursseille pitää ilmoittautua Neptunin kautta, mutta sen kautta voi ilmoittautua ainoastaan kursseille, joille on saanut opinto-oikeuden. Vaihto-opiskelijoilla tämä opinto-oikeus rajoittuu oletuksena noihin aiemmin mainittuihin “kansainvälisille opiskelijoille” tarjottuihin kursseihin. Tavallisten opiskelijoiden kursseille päästäkseen pitää kutakin kurssia varten hankkia erillinen koodi kurssin järjestävän laitoksen sihteeriltä.

En ottanut koko Neptun-asiasta kauheasti stressiä, sillä turkulaisen fennougristin ei ainakaan pääaineensa puitteissa tarvitse yleensä ilmoittautua kursseille, ja ajattelin, että tämä on täälläkin vain jokin muodollisuus, jonka suorittamisella ei ole mikään erityinen kiire. Viime viikon perjantaina sain kuitenkin sähköpostiviestin, jossa kerrottiin, että viimeinen päivä lisätä kurssit Neptuniin on kyseisen viikon sunnuntai. Kuten aiemmin esittelemästäni lukujärjestyksestä voi päätellä, täällä ei tapahdu mitään perjantaisin, joten olin hieman stressaantunut miettiessäni, mistä ihmeestä hankin puuttuvat koodit sunnuntaiksi. Menin suomalais-ugrilaiselle laitokselle ja sanoin, etten ymmärrä, miten Neptun toimii. Henkilökunta totesi, ettei ymmärrä kukaan muukaan, ja siksi kurssi-ilmoittautumisten deadlinea on päätetty siirtää viikolla eteenpäin.

Viikossa ehtii tapahtua paljon. Se on sen verran pitkä aika, että siinä ehtii unohtaa esimerkiksi sen, ettei täällä tosiaan tapahdu mitään perjantaisin. Keskiviikkona sitten tajusin, ettei kauheasti ylimääräistä aikaa asian hoitamiseen enää ole. Tätä kirjoittaessani (perjantai klo 16) melkein kaikki on valmista: kaikki fennougristiikan ja slavistiikan kurssit sekä espanjan laitoksen järjestämä baskin kurssi löytyvät nyt Neptunistani, mutta osa altaistiikan kursseista puuttuu yhä. Kävin kyselemässä koodien perään eilen, mutta koodien tekemiseen vaadittu tietokoneohjelma ei toiminut, joten minua pyydettiin palaamaan takaisin seuraavana päivänä. Ilmeisesti ainakin osa on siis töissä myös perjantaisin. Tänään sitten palasin paikalle, ja altaistien kiltti sihteeri pyysi minua odottelemaan hetken, sillä ohjelma ei oikein vieläkään toiminut. Ehdin kerrata venäjän läksyt, kunnes sihteeri totesi, ettei tästä tule mitään. Hän lupasi hoitaa homman viikonlopun aikana.

Juuri tulleen tiedon mukaan ensi viikko on jonkinlainen Neptunin kanssa mokanneiden siirtymäviikko, jonka aikana voi toimittaa jonkin paperilapun johonkin ja ilmoittautua sitä kautta puuttuville kursseille. Uskon, että ihana sihteeri tekee parhaansa, mutta voi hyvin olla, että minun pitää taas ensi viikolla mennä esittämään(?) hölmöä vaihtaria jonkun yliopistohepun toimistoon. Vaikka eksynyt ulkkari -monologini ei sulattanutkaan toisessa blogitekstissä mainitun lipuntarkastajan sydäntä, olen sittemmin huomannut sen olevan aika kätevä tapa päästä erinäisistä pälkähistä. Niistähän voisi vaikka kirjoittaa blogitekstin.

Mainitsin viime blogitekstissä, että kurssieni aikataulut alkavat olla kutakuinkin selvillä. Tämän ensimmäisen opiskeluviikon aikana on ehtinyt tulla vielä jonkin verran muutoksia, mutta nyt taidan ihan oikeasti tietää, millä kursseilla tulen käymään.

Maanantaisin minulla on koulua yhdeksästä neljään tai kuuteen riippuen siitä, päädynkö ottamaan bulgarian alkeiskurssin. Viikkoni alkaa turkin kieliopin luennolla, jonka jälkeen on kolme tuntia mongolia. Tunnin lounastauon jälkeen opiskelen venäjää, ja sen jälkeen mahdollisesti sitä bulgariaa.

Tiistaisin minulla on kolme luentoa: unkaria, baskia ja mansia. Kaikkien näiden välissä on tunnin tauot, jotka varmaan kulutan lähipubissa limonaatia litkien. Tällä viikolla kävin hengaamassa myös suomi toisena kielenä -opiskelijoiden keskustelutunnilla, jolle menen varmaan jatkossakin, mikäli en ole aivan poikki.

Keskiviikkoisin opiskelen udmurttia, venäjää ja unkaria. Kielikurssien jälkeen saan vielä yksityisopetusta uralilaisten kielten evidentiaalisuudesta. Kurssi kuulostaa hirveän mielenkiintoiselta, ja opettaja on ystäväni. Virallisen osuuden jälkeen jatkanemme luentojen aiheista siinä aiemmin mainitussa lähipubissa.

Torstaisin minulla on aamulla nganasania, sitten venäjää, ja sen jälkeen hengaan oikeastaan koko loppupäivän altaistien kanssa. Iltapäiväni kurssit ovat Johdatus altaistiikkaan, Unkarin kielen turkkilaisvaikutteet ja Etymologiaharjoituksia. Tällä viikolla opin, että koko kurssin porukka siirtyy joka torstai siihen samaiseen lähipubiin rankan etymologiatreenin jälkeen.

Muina päivinä hengaan yliopistolla pelkkien kurssien takia 8–9 tuntia, mutta perjantaisin minulla ei ole yhtään mitään. Syy tähän on kuulemma se, että silloin kun perjantaisin vielä järjestettiin kursseja, kukaan ei tullut niille. Vähän kumma systeemi, enkä usko, että meininki on tämä muualla kuin humanistisella. En kuitenkaan ole kovin pahoillani siitä, että viikonloppuni on kolmen päivän mittainen. Etenkin venäjän kurssilta näyttää tulevan aika paljon läksyjä, ja on muutenkin kivaa, että voin rauhassa kerrata viikon aikana opitut asiat.

Riippuen siitä, lasketaanko turkin kieliopin opiskelu kielenopiskeluksi, ja otanko bulgarian alkeiskurssin, opiskelen tänä lukukautena 7–9 vierasta kieltä. Lisäksi teen etänä Turkuun eteläsaamen ja vuorimarin kurssien juttuja. Joku voisi kysyä, eikö aikansa voisi käyttää jotenkin järkevämminkin, mutta minä en ole varmaan ikinä ollut lukujärjestykseni sisällöstä yhtä tohkeissani kuin nyt. Ehdin myös suorittaa viimeisen kahden vuoden aikana melkein kaikki pakolliset kandihommat, joten voinen hyvällä omallatunnolla tehdä tämän vuoden ajan oikeastaan ihan mitä tykkään.

Muutama kurssi alkaa (osaltani) vasta ensi viikolla, mutta alan pikkuhiljaa hahmottaa, mikä meininki milläkin kurssilla on. Toistaiseksi vieraiden kielten opiskelu vieraalla kielellä on vähän raskasta, sillä käännöstehtävissä kaikki pitää ajatella aika monen kielen kautta. Toisaalta etenkin kielikursseja on melko helppo seurata, sillä niissä olen tavallaan opetettavan asian kannalta samalla kielitasolla kuin muutkin. Varsinaisten luentokurssien hankaluus on enemmänkin siinä, että muiden äidinkieli on unkari, kun taas minä olen opiskellut sitä vain pari vuotta*.

*Sittemmin olen todennut, että aika on lopulta todella tyhmä tapa mitata kielen opiskelua. Siitä lisää toisella kertaa.

Loppuviikosta sain vihdoin selville kaikkien fennougristiikan, altaistiikan ja slavistiikan kurssien aikataulut. Tämä vaati huomattavasti enemmän työtä kuin oletin. Sugrilaitoksella kävin pariin kertaan pyytelemässä, ennen kuin edes osa tarvittavasta informaatiosta saapui sähköpostiini. Slavistiikan professori lähetti aikataulut perjantai-iltana ja vastasi kysymyksiini sunnuntainakin.

Suomessa teen seuraavan vuoden lukujärjestyksen valmiiksi aina hyvissä ajoin, mutta Szegedin yliopiston humanististen tämän lukuvuoden kursseista ei löytynyt mitään tietoa yliopiston verkkosivuilta. Oletin tilanteen paranevan päästessäni käsiksi paikalliseen intranettiin, mutta sieltäkään ei löytynyt mitään tietoa haluamieni laitosten kurssitarjonnasta. Tai ehkä en vain osannut etsiä. Paikallisetkaan eivät ilmeisesti osaa käyttää kyseistä systeemiä – ihan kuin Turussa olisi!

Olen tottunut siihen, että pienissä oppiaineissa viestintä on usein melko rentoa ja kaikenlaiset asiat, kuten kurssien ajankohdat, sovitaan yleensä yhdessä opiskelijoiden kanssa. Olen myös huomannut, että monet yliopistoihmiset vastailevat Suomessakin sähköposteihin ihan mihin aikaan sattuu, joten sugrien ja slavistien meininki tuntui lähinnä kotoisalta. Sen sijaan täkäläistä altaistiikan laitosta kutsuisin käytännöiltään lähinnä kaoottiseksi.

Pistin keskiviikkoiltana viestiä altaistiikan professorille ja kysyin, milloin ja millaisia kursseja on tarjolla. Proffa vastasi torstaiaamuna ja kehotti saapumaan rumana valkoisena rakennuksena tunnetun humanistirakennuksen kellarikerrokseen, jossa keskusteltaisiin kurssien aikatauluista. Tuttu homma, ajattelin. Altaistiikka tuskin olisi kauheasti fennougristiikkaa suuremman yleisöryntäyksen kohteena, joten oletin pääseväni taas pähkäilemään noin kahden kurssikaverin kanssa sitä, mihin aikaan haluaisimme opiskella burjaattia ja mihin aikaan turkkia.

Hyvin nopeasti paikalle päästyäni huomasin arvioineeni koko tilanteen väärin. Pienehköön luokkahuoneeseen oli sulloutunut kolmisenkymmentä ihmistä, mikä on siis hirvittävä määrä väkeä näin fennougristin näkökulmasta. Mistään Powerpoint-esityksistä tai muusta seuraamiskelpoisesta ei ollut tietoakaan, vaan proffa luetteli kursseja satunnaisessa järjestyksessä ja ajankohdista päätettiin huutoäänestyksellä. Kurssien nimet eivät sanoneet minulle paljoakaan niiden sisällöstä, mutta osasin sentään viitata, kun kysyttiin, keitä kiinnostaisi opiskella mongolia.

Lopulta proffa huomasi, että minähän olen joku aivan tuntematon hiippari. Kaikki luokassa olleet kääntyivät katsomaan minuun odottaen selitystä läsnäololleni. Hirvittävää. Sopersin sitten olevani Erasmus-opiskelija ja haluavani opiskella pääaineeni lisäksi altaistiikkaa. Hyvä homma, proffa sitten kysyi, että mitkäs kurssit minua kiinnostaisivat. Mistä minä olisin voinut tietää? Eihän missään ollut tarjolla mitään ajantasaista informaatiota siitä, millaisia kursseja edes on tarjolla! Sanoin, että olisi kivaa, jos voisin infotilaisuuden jälkeen saada jonkinlaisen listan kursseista ja niiden ajankohdista sähköpostiini. Näin luvattiin tehdä, ja ihmisten huomio kiinnittyi vihdoin pois minusta ja takaisin professorin kurssipohdintoihin.

Kaikki ennestään vähiin käynyt uskottavuuteni karisi kokonaan viimeistään siinä vaiheessa, kun kysyttiin, ketkä haluavat opiskella kazakkia. Tietenkin viittasin, sillä – jos joku ei tiennyt – tykkään kielistä. Ympäriltä kuului hyväntahtoista(?) naureskelua, ja lopulta joku opettajista huomautti, että olin jo aiemmin sanonut olevani kiinnostunut mongolista. Eihän molempia voisi ottaa! Sugripuolella olen tottunut opiskelemaan hyvinä aikoina jopa viittä kieltä kerralla, joten hämmennyin hirveästi tilanteesta. Lopulta proffa kysyi, mitkä kielet minua kiinnostavat fennougristiikassa ja päätti minun alkavan opiskella mongolia saatuaan vastaukseksi samojedikielet. Mikäpä siinä, vaikkei sekään nyt mikään samojedien ykköskontaktikieli taida olla.

Tein parhaani kootakseni itselleni listaa kursseista ja siitä, mitä niiden ajankohdiksi sovittiin, mutta keskustelu polveili sen verran, että jossain kohtaa luovuin toivosta ymmärtää paljoakaan ympärilläni tapahtuvista asioista. Onneksi proffa lähetti lupaamansa kurssiluettelon, ja pääsin vihdoin sovittamaan mielenkiintoisimmalta kuulostavia kursseja lukujärjestykseeni.

Lukujärjestykseni muuttuu edelleen, mutta nyt alan olla jo aika hyvin kärryillä siitä, millaisia asioita tulen täällä opiskelemaan. Välillä on kyllä käynyt kateeksi kutakuinkin kaikkia muita Erasmus-tyyppejä, jotka valitsevat kurssinsa yhden laitoksen tarjoamista englanninkielisistä kursseista. Lohduttaudun sillä, että minä olen meistä ainoa, joka tämän vaihtorupeaman jälkeen voi lähteä Ulan Batoriin ja tilata teensä paikallisella kielellä.

Aika moni kaverini on lähtenyt täksi lukukaudeksi tai -vuodeksi vaihtoon. Asuntojärjestelyt ovat vaihdelleet kohteittain, mutta jokaisella on ollut kämppä tiedossa hyvissä ajoin ennen matkaan lähtöä. Szegedissä meininki on toisenlainen. Kuten edellisessä postauksessa kirjoitin, ensimmäisen viikon aikana vaihtarit kulkevat tuutorien kanssa asuntokohteesta toiseen ja etsivät omaa unelmakämppäänsä. Pidempiaikaisen väliaikaiskodin löytymistä odotellessa suurin osa majailee hotellissa.

Kaikki muualla olevat ystäväni ovat olleet hyvin skeptisiä täkäläistä menetelmää kohtaan, enkä kyllä ihmettele. Itse en jaksanut juuri murehtia, sillä olin varma, että suomalaista opintotukea nostaessani voin joka tapauksessa muuttaa Unkarissa melko lailla mihin tahansa ilman vuokranmaksuongelma. Monen pelkän Erasmus-apurahan (pari sataa euroa kuussa) turvin reissaavan on huomattavasti tärkeämpää löytää mahdollisimman edullinen kämppä.

Szegedin vaihtariasuntosysteemi on siinä mielessä hyvä, että kaikki pääsevät katsomaan kaikkia tarjolla olevia asuntoja ja kaikilla on ainakin näennäisesti yhtä hyvät mahdollisuudet saada mikä tahansa kämppä. Idioottimaista systeemissä on se, että kaikki parisataa vaihtaria kulkevat pitkässä letkassa kahden tuutorin osoittamasta kämpästä toiseen ja asunnon saavat ne, jotka nostavat kätensä ensimmäisenä ylös kiinnostuksen merkiksi. Käytännössä asunto menee siis niille, jotka ovat saaneet tönittyä itsensä ensimmäiseksi jonossa.

Kyllästyin itse leikkiin jo maanantaina. En myöskään oikeastaan ollut kovin kiinnostunut muuttamaan yhteen tuntemattomien (unkaria osaamattomien) ihmisten kanssa, joten kysyin toiselta tuutoreista, sattuisiko hän tietämään mitään yksiötä humanistisen tiedekunnan läheltä. Asuntoasioista vastaava tuutori László (nimi muutettu) lupasi viedä minut katsomaan erästä asuntoa kaikille yhteisen kämppäkierroksen jälkeen.

Päädyin ottamaan kyseisen yksiön melkeinpä heti sinne päästyäni. Vuokrani on noin 300 € kuussa, minkä lisäksi maksan vedestä, sähköstä, netistä ja lämmityksestä. En ollut ajatellut muuttavani samanhintaiseen asuntoon kuin millaisessa asun Turussa, mutta kun Kela ja Erasmus kuitenkin pitävät minut tänä lukuvuonna rahoissa, ei huvittanut pihistellä.

Kämppä on pohjakerroksessa, vastaremontoitu ja valmiiksi kalustettu. Läheltä löytyy muun muassa isohko ruokakauppa, humanistisen tiedekunnan rakennukset, yliopiston iltakymmeneen asti auki oleva kirjasto sekä pari kirjakauppaa. Mitä muuta voisinkaan asunnolta toivoa? Ehkä sitä, että kadun suuntaan olevassa makuuhuoneen ikkunassa olisi peililasi, josta itse näkisin ulos, mutta josta kukaan ei näkisi sisään. Ja juuri sellaisia kaikki asunnon ikkunat ovat.

Vuokrasopimukseen pitää vuokranantajan ja vuokralaisen allekirjoitusten lisäksi hankkia allekirjoitukset kahdelta unkarilaiselta todistajalta. László-tuutori ilmoittautui toiseksi todistajaksi, joten tapasin hänet tänään asunnollani. Miespolo oli aivan poikki kierreltyään kolmen iltapäivän ajan asunnosta toiseen stressaantuneiden ja vaativien vaihto-opiskelijoiden kanssa. Hän valitti minulle aiheesta aika paljon unkariksi. Kuulemma jotkut soittelevat hänelle jopa keskellä yötä asuntoasioista, ja olipa joku friikki selvittänyt hänen oman osoitteensakin ja kertonut haluavansa muuttaa samaan kerrostaloon. Ähisten turhautuneesti hän allekirjoitti neljä kopiota minulle latimastaan vuokrasopimuksesta.

Allekirjoitettuamme laput huomasimme, että vuokra-ajaksi oli merkitty 1.9.2018–30.6.2018. Tässä kohtaa László-parka ilmoitti vihaavansa elämäänsä ja meinasi alkaa itkeä. Aikani häntä lohduteltuani hän lopulta totesi, ettei tästä päivästä tule enää mitään, ja lähti tiehensä virheellinen sopimus kourassaan. Käytännön asiat hoidettaneen loppuun huomenna.

Toistaiseksi olen käyttänyt asuntoani lähinnä päiväunien ottamiseen, sillä se on huomattavasti lähempänä yliopistoa kuin minua majoittavan fennougristin kämppä. En ole saanut aikaiseksi vielä muuttaa asuntoon, mutta siirtynen sinne sitten viikonloppuna. Siihen asti pelaan korttia ja juon pálinkaa majoittajieni kanssa aina, kun yleiset Erasmus-kiireet sen sallivat.

Huomenna en luultavasti ehdi nauttia sugrikaverieni seurasta, sillä paikalliset Erasmus-tyypit järjestävät vaihtareille rentouttavan reissun paikalliseen kylpylään. Toivottavasti Lászlókin ehtii mukaan, jonkinlainen rentoutushetki voisi tehdä pololle hyvää.

Sunnuntai-iltapäivä kului Bogin luona pizzaa syöden ja omaisuutta kuivatellen. Budapest–Nyugati-rautatieasemalle harhailu oli huomattavasti mukavampaa auringonpaisteessa. Yritin ostaa netistä lippua junaan, joka lähti kuudelta, mutta sivusto ilmoitti junan olevan täynnä. Päädyin tuntia aiemmin lähtevään junaan, eikä koko vaunussa ollut lopulta kanssani kuin viisi ihmistä.

Saavuin Szegediin hieman aikataulusta myöhssä, mikä ei ole ihme: Bogin mukaan 95 % Unkarin junista myöhästyy. En ole varma, pitääkö luku paikkansa, mutten ainakaan omilla Unkarin-retkilläni ole vielä sattunut junaan, joka olisi saapunut ajoissa määränpäähänsä. Rautatieasemalla oli jo väkeä seisoskelemassa Erasmus-kylttien kanssa, mutta hipsin itse vaihtarijoukkojen ohi ja lähdin taksilla etsimään omaa majapaikkaani.

Jostain syystä asunnon hankinta toteutetaan täällä siten, että ensimmäisen viikon aikana tuutorit vievät vaihto-opiskelijoita ympäri kaupunkia sijaitseviin asuntoihin ja vaihtarit valitsevat niistä asuinpaikkansa. Tämän vuoksi suurin osa porukasta majoitettiin ensimmäiseksi viikoksi “edulliseen” hostelliin melko lähelle keskustaa.

Itse koin haluavani vähän etäisyyttä englanniksi tapahtuvaan Erasmus-ekstrovertteilyyn. Olin aiemmin pistänyt viestiä parille täällä Szegedissä asuvalle tuttavalleni ja kysynyt, tietävätkö he ketään, joka voisi majoittaa minut ensimmäisiksi öiksi. Ilokseni eräs paikallinen fennougristi tarjosi lopulta ylimääräistä huonettaan käyttööni.

Ensimmäinen ilta Szegedissä sujui oikein mukavasti majoittajani ja hänen poikaystävänsä kanssa. Pöytään tuotiin heti ensimmäisenä shottilasit ja pullo pálinkaa, unkarilaista viinaa, ja seurani huvittui suuresti kertoessani erikoisista ongelmista, joihin toistaiseksi olin vaihtojärjestelyjä tehdessäni törmännyt. Illan päätteeksi sovimme fennougristitoverini kanssa lähtevämme seuraavana päivänä yhtä matkaa yliopistolle.

Seuraavana aamuna satoi miltei yhtä rankasti kuin lauantaina. Siinä missä Budapestin raitiovaunut lakkaavat kulkemasta rankkasateella, täällä ongelmia on ilmeisesti bussien kanssa. Odotimme linja-autoa melko kauan, kunnes fennougristitoverini totesi, että lienee parempi mennä raitiovaunulla. Hän oli antanut minulle kymmenen lipun nipun, josta oli käyttänyt yhden.

Pääsimme raitiovaunuun, leimasin matkalippuni ja istuimme alas. Vähän ajan päästä paikalle tuli lipuntarkastaja, ja muiden tapaan näytin hetki sitten leimaamaani matkalippua hänelle. Tarkastaja ei vaikuttanut ilahtuvan näkemästään, vaan huomautti, että olin leimannut uudelleen jo aiemmin leimatun lipun.

Fennougristiystäväni alkoi selittää antaneensa minulle lippupaketin, josta ensimmäinen (eli leimaamani) oli jo käytetty, ja unohtaneensa huomauttaa minulle, että käytetty lippu on edelleen mukana paketissa. Olin ennen tarkastajan tuloa puhunut kaverini kanssa unkaria, mutta tässä kohtaa vaihdoin englantiin ja pyrin esittämään mahdollisimman hämmentynyttä vaihto-opiskelijaa.

Mitään kovin hämmentävää tilanteessa ei kuitenkaan ollut, vaan tarkastaja poistui kanssamme raitiovaunusta ja antoi minulle 7 000 forintin sakon. Ihan ei olla Suomen hinnoissa, sillä kyse on noin kahdestakymmenestä eurosta. Hetken olin kuitenkin varma, että minut pistetään vankilaan tai karkoitetaan maasta. Sitten sain kuulla, että maailmassa on muitakin joskus sakkoja saaneita ihmisiä.

Tasan viikko sitten pähkäilin poikaystäväni kämpillä, mitä kaikkea pakkaisin mukaan. Suurin karsinta oli jo hoidettu, sillä viimeisen viikon ajan omaisuuteni kulki matkalaukussa ja parissa repussa. Kaikki muu oli joko siirretty vanhempieni luokse tai jätetty jälleenvuokrattavaan asuntoon, jonka avaimia minulla ei enää ollut.

Viimeviikkoisen pohdinnan tarkoitus oli lähinnä tiputtaa matkatavaroiden painoa vielä muutamalla kilolla. Tuolloin mietin pitkään, voisinko sadeviitan kotiin jättämällä saada tilaa vielä yhdelle kirjalle; Clas Ohlsonilta hankittu sadeviittani ei varsinaisesti hurmaa trendikkyydellään, ja yleensä sateen sattuessa mieluummin kastun kuin kaivan repusta sateenvarjoa tai sadeviittaa.

Muutama tunti sitten katselin pinkkiä matkalaukkuani ja mietin, jaksanko avata sitä junassa ottaakseni tuon lopulta matkaan päässeen sadeviitan sen sisältä. Budapestissä minua odottanut ystäväni oli hetkeä aikaisemmin varoittanut myrskystä ja todennut, että jopa sisällä rautatieasemalla satoi.

Lopulta sain aikaiseksi ottaa sadeviitan esiin ja siirtää sen kangaskassiini. Päätös oli tähänastisen matkan paras, sillä varoitukset myrskystä eivät todella olleet aiheettomia: kastuimme läpimäriksi heti ulos rautatieasemalta päästyämme (sisätilojen sade osoittautui lopulta kohtuullisen vähäiseksi).

Kirosin jälleen kerran valtavaa matkalaukkuani kantaessani sitä pitkin joiksi muuttuneita katuja. Bogi riensi ostamaan ratikkalippuja tien toiselta puolelta. Kun hän saapui takaisin, liput olivat jo niin vettyneitä, että muistuttivat hänen sanojensa mukaan lähinnä kuolleita kaloja. Ei ollut toivoakaan, että niitä olisi saanut leimattua raitiovaunussa tai bussissa, mutta eipä niitä kukaan missään kohtaa kysellytkään.

Normaalisti kaksikymmentä minuuttia kestävään matkaan rautatieasemalta Bogin luokse kului yli tunti, sillä osa raitiovaunuista ei kulkenut ja odotimme pienen ikuisuuden korvaavaa linja-autoa. Ilmeisesti syynä raitiovaunujen kulkemattomuuteen oli hirvittävä sää, mutta kokemukseni Unkarin julkisesta liikenteestä on, ettei mitään erillistä syytä ongelmille oikeastaan tarvittaisi.

Upean, kamalan sadeviittani ansiosta reppuni ja käsilaukkuni pysyivät kuivina. Olin antanut Bogille kannettavaksi kangaskassini, johon olin aiemmin päivällä heittänyt kaikki kuittini. Nyt näyttää pahasti siltä, että budjettilaskelmat jäävät tekemättä, sillä epämääräisestä kuittipaperimuhjusta on melko vaikeaa arvuutella, mitä olen mahtanut ostaa ja paljonko se on kenties maksanut.

Ikävähkö yllätys oli se, että matkalaukkuni oli kastunut pohjasta. Koska olin ollut odottamattoman nero, olin pakannut kaiken elektroniikkani reppuun. Lukuisat kirjani kostuivat hieman, mutta pahemmilta vaurioilta vältyttiin. Eniten kärsi pohjimmaisena ollut pieni suomi–venäjä-sanakirja, jonka takana oleva kartta on nyt värjäytynyt yhtä punaiseksi kuin takakansi ja jonka raamattupaperisista sivuista suuri osa liimautui toisiinsa. Positiivista on se, että olin juuri hetki sitten saanut kuulla, että kyseinen sanakirjani on aivan liian ehjä ollakseen uskottava fennougristin apuväline. Ehkä tämän illan koettelemusten myötä saan osakseni sitten jonkinlaista arvostusta.